Karjalane lehüt
Karjalane lehüt


Karjalan joukkotiedotus-
välineet


Hosted by

GeoCities

GeoCities

Karjalan sanomien kirjoituksia vuodelta 1997


No 36, 9.5.97

Suomalais-ugrilainen koulu kehittyy Karjalassa

Karjalan tasavallan hallituksen puheenjohtaja Viktor Stepanov vahvisti 25. huhtikuuta Karjalan suomalais-ugrilaisen koulun konseption. Asiakirja perustuu Venäjän federaation ja Karjalan tasavallan koulutusta koskevaan lakiin ja tasavaltamme hallituksen puheenjohtajan päätökseen "Karjalan tasavallan karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten kielen ja kulttuurin elvyttämisen ohjelmasta". Konseptio tähtää karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten kielen ja kulttuurin säilyttämiseen ja kehittämiseen ja suomalais-ugrilaisen koulun toiminnan turvaamiseen nykyisen opetussysteemin puitteissa.

Karjalan tasavallan opetusministeriö ja kansallisuuspolitiikan komitea laativat 1. heinäkuuta 1997 mennessä Karjalan tasavallan opetusalan kehityksen yhdysosana olevan suomalais-ugrilaisen koulun kehityksen ohjelman vuosiksi 1997–2001.

Karjalan kaupunkien, piirien ja Vepsäläisen kansallisen volostin paikallisten itsehallintoelinten johtajille on annettu ohje auttaa kansallisen koulun kehitystä ja luoda edellytykset tasavallan suomalais-ugrilaisen koulun kehityksen konseption toteuttamiselle.


No 42, 31.5.97

"Kodima" yhdistää vepsäläisiä

Vepsän- ja venäjänkielisenä kerran kuukaudessa ilmestyvän Kodiman toimituskunta valmisti päivänvaloon lehden 50. numeron. Lehteä lukevat Karjalan tasavallan lisäksi myös Vologdan ja Leningradin alueen vepsäläiset. Lehden tekijät Ninä Zaitseva, Nikolai Abramov, Alevtina Andrejeva ja Juri Nejolov etusivun jutuissaan kertovat lukijoilleen Kodiman nelivuotisesta julkaisuhistoriasta, toivovat sille pitkää ikää, uusia lukijoita ja avustajia. Juri Nejolov painottaa ensimmäisen ja ainoan vepsänkielisen sanomalehden roolia, mm. äidinkielen säilyttäjänä, kirjakielen kehittäjänä ja vepsäläisten yhdistäjänä. Neljänneltä sivulta löytyy jo 20. vepsänkielen oppitunti ja kertomuksia lapsille ja lapsilta.

Laajemmalle venäjänkieliselle lukijakunnalle tarkoitetuilta sisäsivuilta löytyy aineistoa vepsäläisten asuttamien alueiden elämästä, ongelmista ja kulttuuritapahtumista. Vepsän kansallisen volostin taloudelliset vaikeudet ja eri näkökulmat sen tulevaisuudesta, nykyisen johdon toiminnan kritiikki ja volostin johtajan Nina Rembotin perustellut vastaväitteet arvostelijoille ja uudistusten vastustajille löytyvät Kodiman 3. sivulta.

Irina Filippovitš


No 43, 4.6.97

Meidän pitäisi tarkentaa kielikeskustelun kohteita

Kielilakiluonnoksen hyväksyminen ja heti sen jälkeen luonnoksen hylkääminen tasavaltamme hallituksessa on osoituksena siitä, että meillä Karjalassa viralliselta taholta viitataan kintaalla karjalaisen kansan elvyttämispyrkimyksille. Meidän tulisi ymmärtää, että keskustelu karjalaisten elvyttämistoimenpiteistä, siinä luvussa karjalan kielen kehittämistoimista tuottaa päänkipua kuin Venäjän, niin myös Karjalan tasavallan kansallisuuspolitiikkaa hoitaville viranomaisille. Aina karjalaisen poloisen kansan eteen kohoaa ylipääsemätön kynnys, kun hiemankin tuikahtaa paremman tulevaisuuden toivon tähti.

Mielestäni keskusteluala yksistään kielikysymyksestä on liian suppea karjalaisuuden säilyttämisen ongelman taustaa vasten nähtynä. Tässä yhteydessä ei olisi pahitteeksi tarkastella kyseisen ongelman kokonaisnäkemystä – Karjala-kysymystä.

Karjala-kysymys

Karjalaisella kansalla, jolla ei ole omaa kansallista valtiota ja joka asuu hajanaisena eri valtakunnissa, on olemassa yhteinen ikuinen kysymys – Karjala-kysymys. Kajala-kysymys on monisärmäinen, mutta pääolemukseltaan se liittyy karjalaisten olemassaoloon kansana. Se ei ole syntynyt itsensä kansan tahdosta. Karjalaiset ovat kärsineet monia vuosisatoja sotien hävityksistä sekä idän ja lännen valtapuristuksista. Karjalaisia on jaoteltu moneen kertaan idän ja lännen valtavoimien välisten rauhansopimusten solmimisen yhteydessä. Ainoastaan rajoja on siirrelty yhdeksän kertaa sinne sun tänne. Jokainen rajanmuutos on johtanut karjalaisen kansan kahtiajakoon, perhekuntien hajottamiseen. Evakkomatkat ja pakkosiirrot sodan jaloista ovat kipeästi repineet karjalaisia synnyinjuuriltaan. Kuka voi inhimillisen järjen mukaisesti sulattaa rehvastelijoiden kirjoitteluja siitä, että muka nykyään Suomessa asuvien synnyinjuurilleen kaipaavien karjalaisten toiveet olisivat revanssipyrkimyksiä. En halua tässä yhteydessä kajota kysymyksen poliittiseen taustaan, sillä siihen on etuoikeus valtioiden diplomaateilla. Meidän puoleisessa Karjalassa pakkosiirrot ja sen seurauksena yhtenäisen kieliympäristön pirstominen ovat saattaneet meidät, karjalaiset, katoamisen partaalle.

Suomessa Karjalan Liiton monipuolisen ja tehokkaan toiminnan sekä virkavallan tuen ansiosta karjalaisilla ei ole vaaraa kadottaa omaa karjalaista identiteettiään. Suomessa karjalaisuus ja suomalaisuus kehittyvät sopusuhtaisesti. Kahden heimokansan kulttuurien nivoutuminen toisiinsa on hyvin positiivinen ilmiö, sillä keskinäisvaikutuksellaan ne rikastuttavat toinen toistaan. Täten Suomessa heimokansojen henkinen yhteys pitää karjalaisuuden hengen vireänä eikä se tänään ole siellä läheskään uhanalainen, vaan päinvastoin se kehittyy ja saa uusia muotoja.

Meillä Karjala-kysymys kohosi kansainvälistä huomiota herättäväksi vuosina 1917–1922, jolloin kansallisen omantunnon kehityksen ja vuosina 1905–1907 karjalaisten tekemän kansallinen valistustyön ansiosta karjalainen kansa pyrki itsetietoisesti järjestämään oman valtiollisen asemansa. Vaikka silloin poliittisen merkityksensä kannalta Karjala-kysymys jäikin keskeneräiseksi, kuitenkin Neuvosto-Venäjän oli maailmanyhteisön painostuksesta huomioitava vaikka osittain karjalaisten oikeudenmukaiset vaatimukset. Suomen ja Venäjän rauhansopimuksen solmimisen yhteydessä Tartossa v. 1920 Venäjä kirjasi rauhanneuvottelupöytäkirjaan ja lupasi juhlallisesti karjalaisille verrattain laajan valtio-oikeudellisen autonomian. Mutta Venäjän hallitus ei silloin eikä sen jälkeen ole ottanut esille näitä karjalaisen kansan kohtaloa koskevia kansainvälisesti sitovia päätöksiä. 1920-luvulla karjalaisille koitti uusi koettelemusten ja menetysten kausi. Siitä lähtien on karjalaisten kansallisuuspolitiikkaa pidetty valppaasti suurvaltapolitiikan ideologian raameissa, ts. totutettu elämään vieraan tahdon sanelun mukaan. Näin ollen Venäjän puoleisten karjalaisten kohdalla Karjala-kysymyksen poliittinen luonne muuttui ja transformoitui karjalaisuuden hengen elvyttämisongelmaksi.

Näyte tsaarin Venäjän kansallisuuspolitiikan menettelytavoista

Venäjän hallitus piti erittäin suurena vaarana vv. 1906–1907 Karjalassa alkuunpantua kansallismielistä sivistystyötä. Eräs pappismunkki Kypriano kirjoitti Karjalaisten Pakinoita -lehdestä, että "...lehden tarkoitus on heikentää Suomen ja rajantakaisten karjalaisten alamaisuuden tunnetta Venäjän itsevaltiasta tsaaria kohtaan...".

Rossija-lehti, silloisen hallitussuunnan puolivirallinen äänenkannattaja julkaisi 10., 13. ja 16. toukokuuta 1909 laajan kolmiosaisen Venäjän Karjala -nimisen artikkelisarjan. Siitä huokuu suurvenäläinen kansallis-patrioottinen henki. Kirjoituksissa painotetaan erikoisesti Venäjän ortodoksisen kirkon roolia karjalaisten kansallisen omaleimaisuuden hävittämisessä: "Antamalla karjalaisille uskonnollissiveellisen sivistyksen perusteet heidän omalla kielellään ja siten poistamalla heiltä suomen kielen oppimisen ja omaksumisen tarpeen, ohjaa veljeskunta koko tätä asiaa varmalla tavalla päämäärään, mm. henkisen kehitystason kohottamiseen ortodoksisten karjalaisten keskuudessa. Omaksuttuaan helposti ja tietoisesti ortodoksisen opin karjalaiset sulautuvat tällöin pikemmin ja lujemmin ortodoksiseen, venäläiseen kansaan.".

Aika selvästi sanottu! Eikö totta? Nykyisen kieliriidan ollessa vireillä olen seurannut säälinsekaisin tuntein, miten tänäkin päivänä pinnallisesti kansallisongelmiin perehtynyt heimolainen voi umpimähkään langeta artikkelissa mainitun kaltaisen suurvaltapropagandan syöttiin. Eräs karjalainen on kirjoittanut kieliriidan kuumeessa runon, jossa joko tietämättä tai tietoisesti tarkoitusperää hämäten rinnastaa venäjän suomeen, ts. antaa ymmärtää, että muka suomi kuten venäjäkin vaikuttaa turmiollisesti karjalan kielen kehitykseen.

Meidän, karjalaisten, pitäisi osata erottaa selvemmin jyvät akanoista, ottaa oppia esi-isiemme vuosisadan alun omintakeisen kansallissivistyksen toimista ja niiden seurauksista, muistaa Venäjän hallituksen antamat lupaukset ja se, mihin ne ovat saattaneet meidät loppujen lopuksi.

Pakkovenäläistyttämisen seuraukset

Tähänastiset karjalaisuuden elvyttämistoimet ovat olleet enimmäkseen vain näennäisiä. Tasavaltamme hallituksen kansallinen politiikka on suunnattu joko tahallisesti tai kansamme tuhonalaista tilannetta ymmärtämättä valekuvan luomiseen karjalaisten menestyksellisistä elvyttämistoimista. Karjalaisten nimissä levitetään erheellisiä tietoja tositilanteesta ei ainoastaan Venäjällä, vaan myös pitkin maailmaa. Venäjällä ja samoin Karjalan tasavallassakin harjoitettava epälojaalinen ja tietoisesti tulokseton kansallinen politiikka ei kykene estämään pienilukuisen kantaväestön, mm. karjalaisten, venäläistyttämistä.

Venäläistyttämisen ansiosta vähintään puolet karjalaisista ja mikä ikävintä suurin osa karjalaisista nuorista on henkisesti kadonneita: he ovat irtaantuneet karjalaisuuden tunteesta eivätkä ole pystyneet lyöttäytymään venäläisyyteen. Voiko tällaisen ihmisen kielellinen ilmaisukyky olla ilmeikästä ja rikasvivahteista? Voiko tällainen ihminen perehtyä luontevasti ja perinjuurin elinympäristöönsä? Voiko tällainen ihminen omaksua nykyisiä vaatimuksia vastaavan sivistyksellisen maailmankatsomuksen? Mielestäni on kiistämätön tosio, että ihminen, jolla ovat vajavaiset kielelliset ilmaisukeinot, ovat myös puutteelliset omaksumismahdollisuudet. Karjalaisesta ei voi tulla täysiveristä venäläistä, vaikka hän puhuisikin venäläistyneessä karjalaisperheessä omaksuttua venäjää.

Miten voisi löytää ulospääsyn tästä noidankehästä? Voiko parhaimpana keinona olla pelkästään kadotetun kielen opettaminen kansalle ilman kosketusta etnisen olemuksen herkimpään paikkaan – ilman kansallistunnon herättämistä? Mikäli karjalaisen kansallinen tunto on horrostilassa, tuskinpa hän tuntee tietoisesti tarvetta äidinkielen oppimiseen. Ensin on saatava kansallistunto sykkimään. Mielestäni tämä tehtävä on tärkein karjalaisen kansan herätystyössä ja se olisi aloitettava nuorison karjalaisuuteen kasvattamisesta.

On turvauduttava suomen kieleen

Meidän, karjalaisten, olisi kerta kaikkiaan ymmärrettävä, että nyt Venäjän yhteiskuntapoliittisen rakennelman muutoksien myötä on koittanut otollinen hetki saattaa vapauteen ja päivänvaloon ahdinkotilaan johdatettu kansamme kansallinen omatunto. Tämä on viimeinen mahdollisuus ja siihen on suotu hyvin vähän aikaa. Jos jahkailemme vielä parikymmentä vuotta samaan tyyliin kuin nyt, meistä kaikista tulee todella kadonneita, ei karjalaisia eikä venäläisiä.

Meillä ei ole varaa suunnata karjalan kielen kehitystä erillisten murteiden uomiin. Karjalan kirjakielen pikaisesta kehityksestä intomielin haaveilevien pitäisi jäähdyttää päätään. Tällä haavaa näkisin karjalaisuuden hengen eloon saattamisen ainoana pätevänä keinona suomen kielen. Suomen kieleen turvautuen meidän tulisi mitä pikimmin perustaa kansallinen koulusysteemi, vaikkapa sen mallinen kuin oli vuoteen 1956 saakka.

Karjalainen, joka on saanut suomenkielisen sivistyksen, ei ole menettänyt hitustakaan karjalaisuuden moninaisista arvoista, ei myös äidinkieltään. Päinvastoin lähimmän heimokansan kehittynyt kirjakieli on avartanut maailmaa ja mikä tärkeintä opettanut kunnioittamaan omaa kansaa ja antamaan arvoa heimolaistunteille.

Suomen kieli ei ole esteenä Karjalan tasavallan kielilain hyväksymiselle. Sen puolestapuhujien joukkoon minäkin aunuksenkarjalainen kuulun. Laissa tulisi säätää suomen kielen status, joko karjalan kielen tasolle tai askelmaa ylemmäksi.

Karjalan kielen pitäisi olla rinnan suomen kielen kanssa näkyvällä paikalla opetusohjelmissa. Mutta karjalan kieli ei ole päässyt kehityksessään nykyvaatimusten tasolle eikä pysty olemaan eri aineiden opetuskielenä. Onko sitten pakko jatkossakin opettaa karjalaisia lapsia ventovieraalla kielellä? Mielestäni ei. Matematiikan, fysiikan, kemian, biologian ja muiden ns. tarkkojen aineiden opetusta voisi jatkaa kansallisessa koulussakin venäjän kielellä ja vain humanistisia aineita tulisi opettaa suomen kielellä.

Tietenkin monen karjalaisen mieltä pahoittaa ja sydäntä särkee tieto, että äidinkieli on jäänyt kehityksessään pahasti jälkeen yleismaailmallisista kehitysmuutoksista ja tämän takia sillä on mahdoton ilmaista monen monia uusia asioita ja opettaa sillä lapsia. Lasta on opastettava maailmantuntemuksen opintielle, opetettava häntä kunnioittamaan oikeita ihmisarvoja tukeutuen syvimpiin ja parhaimpiin tietoihin ja keinoihin, mihin valitettavasti nykyinen karjalan kieli ei pysty.

Uskon, että yhteisen karjalan kirjakielen kehityksen myötä alkaa suomen kielen tarve pikkuhiljaa huveta, mutta siihen on hyvin pitkä matka. Kirjakielen kehitys vaatii pitkäjänteistä ja antaumuksellista työtä, eikä sitä voida keinotekoisesti jouduttaa, sillä se on kiinni ihmisestä eikä mekaanisesta tietokoneohjailusta.

Tulemajärveläinen Akilan Iivana


No 49, 25.6.97

"Oma pajo" esiintyi Tverin karjalaisten festivaalissa

Karjalan rahvahan liiton Oma pajo -kuoro palasi äsken Tverin karjalaisten 5. kansantaidefestivaalista. Ljubov Nikitinan johtaman kuoron 19-henkinen ryhmä esitti parinkymmenen minuutin pituisen osan uudesta ohjelmastaan festivaalin avajaisissa. Lisäksi Karjalan tasavallan läheteillä oli mahdollisuus esiintyä Tverin kotiseutumuseossa ja karjalaiskylissä.

– Tveriin matkustimme junalla, sieltä viisi tuntia bussilla Vesjegonskin piirikeskukseen asti. Tverin karjalaisten kulttuuriseuran, alueen ja piirinjohdon järjestämä vastaanotto oli erittäin lämmin ja ystävällinen. Tverin kaupungin historiallisen osan arkkitehtuuri toi mieleen Pietarin ja Petroskoin historiallisia rakennuksia, Oma pajo -kuorossa sen perustamisesta lähtien laulanut Riitta Kemppainen kertoi.

Petroskoilaisten laulajien matkan tukijoina olivat tasavallan kansallisuuspolitiikan komitea, suomalainen Karjalan Sivistysseura ry, "Koivu" ja "Petrotimberjack" yritykset.

Juhlapaikkana Vesjegonskin kaupunki

Tverin karjalaisten perinteisen kesäjuhlan järjestäjänä oli Vesjegonskin piirikeskus, johon Tveristä on yli 300 kilometriä. Huomattavista välimatkoista huolimatta osallistujia festivaaliin saapui Tveristä, Lihoslavlista, Maksatihasta, Spirovosta, Rameškista, Petroskoista ja Suomesta. Kansantaideyhtyeet esiintyivät kauniin Rybinskin patojärven rannan koivikossa. Käsityömestarit esittivät taitojaan ja isäntäväki tarjosi vieraille kaljaa ja kalakeittoa. Festivaali alkoi mahtavalla yhteisellä juhlakulkueella Vesjegonskin pääkatua alaspäin. Karjalankielisiä lauluja ja tšastuškoja vaihtoivat venäläiset. Ovathan karjalaiset asuneet näillä main venäläisveljien rinnalla melkein 400 vuotta.

Historiaa ja nykyaikaa

Nykyinen juhla olikin omistettu karjalaisten ilmestymiselle Volga-, Mologa- ja Medveditsajokien rannoille tasan 380 vuotta sitten. Näin etäisille seuduille erkaneiden heimoveljien, Tverin karjalaisten, historiassa on ollut eri vaiheita.

Seitsemän vuotta sitten perustettu Tverin karjalaisten kulttuuriseura vaalii äidinkieltä ja kulttuuria.

Alueen varakuvernööri Anatoli Golovkinin mukaan karjalaisten asuttamilla alueilla toimii 32 koulua, 26 kulttuuritaloa, 17 kirjastoa ja kuusi museota. Kansantaideyhtyeitä on 18. Kuuluisimpia niistä ovat Lavluški ja Marjannik Lihoslavlista, Koivuine-yhtye Spirovon piirin Ososjesta ja Zalazinskin koulun nukketeatteri.

Karjalan kieltä lukee kaikkiaan 1 753 lasta ja opettajia on 10. Suomen opetushallituksen avulla painettiin oma Aapinen. Valmisteilla on tekijä Zoja Turytševan ja taiteilija Nikolai Mišurovin kuvittama lukukirja. Professori Matti Jeskanen Joensuusta pitää luentoja Tverin valtionyliopiston ja Lihoslavlin opettajaopiston opiskelijoille. Yhteistyösopimuksen perusteella Karjalan tasavallan opetusministeriö tukee karjalan kielen opetusta alueen kouluissa luovuttamalla oppikirjoja ja metodista kirjallisuutta. Alueen radiossa on karjalaisille tarkoitettu erikoisohjelma, jota vetää Sergei Anohin.

Irina Filippovitš


No 52, 9.7.97

"Karjalaiset svuadbat" nähdään Salmi-juhlissa

Vuosisadan alun perinteisiä karjalaishäitä esittävään mahtavaan näytökseen osallistuu yli 120 henkilöä. Ainutlaatuinen tilaisuus seurata "karjalaisia svuadboja" tarjoutuu 27. heinäkuuta Salmi-juhlissa Pielavedellä. Vanhoja karjalaisia tapoja tutkinut Tarmo Valkonen on näytelmän kirjoittaja ja ohjaaja. Kari Koslonen käänsi sen livvinmurteelle. Karjalan kielen livvinmurre on ollut Kuopiossa asuvan Koslosen äidin kotikielenä.

– Sen käyttö nykyään tahtoo jäädä vähäiseksi. Puhumme karjalaa kun tapaamme sukulaispiirissämme. Onneksi Kuopion kansalaisopistossa vuodesta 1979 on toiminut karjalan kielen piiri, jossa on mahdollisuus harrastaa äidinkieltä. Viimeiset neljä vuotta olen toiminut piirin vetäjänä ja karjalaisuuden harrastajia on kokoontunut vuosittain noin 20–30 henkilöä, Kari Koslonen kertoo.

Kielikursseille joka vuosi

Helena Vallan johtama Karjalan Liitto tukee petroskoilaisen Ljudmila Markianovan ja mikkeliläisen Raimo Jenun aloitteesta järjestämiä karjalan kielen kursseja. Ensimmäiset kielikurssit pidettiin seitsemän vuotta sitten Mikkelin nuoriso-opistossa. Osallistujina oli äidinkielen opettajia Karjalan tasavallasta ja halukkaita eri puolilta Suomea. Vuoden kuluttua vastaanottajana oli karjalainen osapuoli ja kurssilaiset jaettiin kahteen ryhmään: vienan- ja livvinkarjalaisiin.

Nykyiset Karjalan opettajien jatkokoulutuslaitoksella pidettävät kurssit on tarkoitettu livvikoille. Vienankarjalaiset tapaavat syksyllä.

Petroskoin kursseihin osallistuu yli 30 henkilöä. Luennoitsijana on Ljudmila Markianova. Opetusohjelmaan sisältyy kielioppia, puhekielen harjoittelua ja tutustumista karjalaiseen kulttuuriin. Keskiviikkona oli Oma pajo -kuoron hieno esitys. Kižin ja Kivatsun museoihin tutustuminen tapahtuu Karjalassa asuvien kurssilaisten opastuksella. Näin ollen kielenharjoittelujakso niveltyy olennaisesti kulttuuriohjelmaan.

Suomen puolelta kursseille hakeutuvista Kari Koslonen on aktiivisin. Hän ei ole jättänyt välille yhtäkään vuotta. Karhun veljekset Aleksi ja Johannes ovat myöskin olleet uskollisia vuosittaisille tapaamisille jo seitsemän vuotta. Veikko Šnoro osallistui kuuteen kurssiin. Muutaman kerran heimolaisiaan tapaamassa ja kielitaitoaan parantamassa on käynyt Suomessa ja Karjalassa Ruotsissa asuva Eila Pöllänen. Muiden kurssilaisten asumispaikkoina ovat Helsinki, Oulu, Muhos, Espoo, Liperi, Kangasala, Anttola ja Kuopio.

Irina Filippovitš


No 53, 12.7.97

Voittajat palkittiin Suomen matkalla

Neljä lasta Karjalasta viettää viikon Nurmeksen Bomba-keskuksessa, jossa toimii suomalais-ugrilainen lasten satuleiri. Kotkatjärveläiset Andrei Voilukov ja Maša Tšupukova kirjoittivat omat satunsa karjalan kielellä, kalajokelainen Ira Mironova ja soutjärveläinen Nataša Plužnikova – vepsäksi. Suomeen lapsia saattaa vepsän kielen opettaja Olga Mironova.

Satukota-kilpailun järjestäjinä ovat Suomen Bomban juhlaviikot -keskus ja Eestin keskus Fenno-Ugria. Kilpailuun osallistui edustajia kaikilta suomalais-ugrilaisten asuttamilta alueilta. Satukilpailua pidettiin lokakuusta 1995 maaliskuuhun 1996. Sen osanottajien ikä vaihteli 8–12 vuoden välillä. Tehtävänä oli keksiä satu äidinkielellä ja lähettää kilpailun järjestäjille.

Koska tieto kilpailusta tuli Karjalaan liian myöhään, siihen osallistui ainoastaan Aunuksen piirin ja Vepsäläisen volostin koululaisia. Kilpailun vetäjinä ja tuomareina toimivat Karjalan kansallisuuspolitiikan komitean ja opetusministeriön asiantuntijat. Karjalan ja vepsän kielen opettajat hoitivat kilpailun järjestelyn asuinpaikoilla. Palkintolautakunta joutui valitsemaan voittajat 60 lapsen kesken. Lopullinen päätös ei ollut lainkaan helppo. Kaikki sadut osoittautuivat omaperäisiksi ja mielenkiintoisiksi. Parhaat tekijät ansaitsivat Suomen matkan. Järjestäjien ihmeeksi yksi voittajista, Nataša Plužnikova osoittautui venäläissyntyiseksi, mikä ei kuitenkaan estänyt ahkerasti vepsää koulussa lukevaa tyttöä matkustamaan Suomeen. Näin arvokas palkinto pani hämmästymään myös voittajalasten vanhemmat, jotka kustantavat heidän matkakulunsa rajalle ja takaisin. Ylläpidon leirillä järjestäjät maksoivat itse.

Leiriviikon aikana lapset ehtivät tutustua Suomeen ja toisiinsa. Jokaiselle tarjoutuu mahdollisuus esittää keksimänsä satu pääjuhlassa. Järjestäjät valmistavat julkaistavaksi lasten kirjoittaman satukokoelman. Kotkatjärveläiset Maša Tšupukova ja Andrei Voilukov ovat lupautuneet kirjoittamaan matkavaikutelmistaan Oma Mua -lehteen.

Olga Pokornaja


No 54, 16.7.97

Pertti Virtarannan muistolle

Suomesta on tullut surusanoma: on kuollut professori ja akateemikko Pertti Virtaranta, täällä Karjalassakin hyvin tunnettu monipuolinen tiedemies.

Vuonna 1918 syntynyt Pertti Virtaranta eli sisältörikkaan elämän. Hän ehti tehdä paljon ja säilytti viimeiseen asti harvinaisen työkykynsä. Virtarannan tärkeimpäna alana oli kielitiede, mutta hän tutki myös kansanrunoutta, kansatiedettä, kansankulttuuria ja kansan elintapoja.

Pertti Virtarannalla on erityisen suuria ansioita karjalan kielen ja karjalaisen kulttuurin tutkimisessa. Eräässä kirjassaan Virtaranta muisteli, että hän kävi ensimmäisen kerran Karjalassa jo sodan aikana Suomen armeijan mukana. Jo silloin hän keräsi aineistoa karjalan murteista, mm. Paateneella. Sodan jälkeen Virtaranta oli kahdeksatta vuotta suomen kielen opettajana Ruotsin Lundin yliopistossa, tapasi siellä karjalaisia ja keräsi heiltä kieliaineistoa.

Mahdollisuus tehdä kenttätyötä Karjalassa ja Tverin karjalaisten keskuudessa tarjoutui vuodesta 1957, jolloin suomalaiset tutkijat saivat siihen luvan asiaa koskevan sopimuksen mukaisesti. Silloin Pertti Virtarannasta tuli väsymättömin Karjalan kävijä. Hän teki lukuisia matkoja karjalaisten asuinalueille, lähinnä Vienaan ja Tverin alueelle. Useimmiten oli matkalla mukana myös hänen vaimonsa Helmi Virtaranta. Yhdessä he laativat kirjoja koottujen aineistojen perusteella. Ne kertovat tapaamisista ihmisten kanssa, paikallisista tavoista, uskomuksista ja kansanrunousjäämistöstä. Kirjat ovat runsaasti kuvitettuja, sillä matkoilla oli aina mukana kamera. Virtarannan pariskunnalla on kertynyt valtava Karjala-aiheinen valokuva-arkisto, joka sinänsä on suuri aarre.

Pertti Virtarannan lukuisista kirjoista mainittakoon Vienan kansa muistelee (1958), Tverin karjalaisten entinen elämä (1961), Kultarengas korvaan (satukokoelma 1971), Vienan kyliä kiertämässä (1978), Karjalaisia kulttuurikuvia (1981, julkaistu myös venäjänkielisenä käännöksenä Petroskoissa) ja lisäksi vielä upea teos Tverin karjalaisia: Kauas lensit karjalainen (1986). Pertti Virtarannan kirjaluetteloa voisi vielä jatkaa. Hänen aloitteestaan ja hänen avullaan on laadittu useita filmejä Karjalasta Suomen televisiota varten.

Akateemikko Virtarannalla oli laajat yhteydet kansainvälisessä mitassa. Hän teki paljon suomen kielen opetuksen järjestämiseksi useissa ulkomaisissa yliopistoissa, joissa opettajina on toiminut monasti hänen oppilaitaan Suomesta. Suomen kieltä opetetaan Skandinavian maiden, Englannin, Ranskan, Saksan, Puolan, Tšekin, Unkarin, Viron, Yhdysvaltain, Japanin ja eräiden muiden maiden yliopistoissa. Opettajia on kutsuttu Suomesta myös Pietarin yliopistoon, jossa on perinteisesti toiminut suomen kielen laitos.

Akateemikko Pertti Virtaranta vieraili usein Petroskoissa. Täällä hänellä oli paljon ystäviä, joille hän lahjoitti kirjojaan ja joiden kanssa hän keskusteli Karjalan kulttuurista. Hän oli erinomainen Karjalan tuntija ja hänellä oli erkoinen taito olla kanssakäymisissä ihmisten kanssa. Muisto hänestä säilyy monien ihmisten sydämessä.

Eino Karhu

Syntynyt 20.05.1918 Karkussa, tullut ylioppilaaksi 1936, valmistunut filosofian kandidaatiksi 1943, väitöskirja 1946, Lundin yliopiston suomen kielen lehtori 1948–55, Karjalan kielen sanakirjan päätoimittaja 1955–83, Helsingin yliopiston suomen kielen dosentti 1956–59, suomen kielen professori 1958–81. Historiallis-kielitieteellisen osaston varadekaani 1968–69, dekaani 1969–75. Vierailevana professorina Tukholman korkeakoulussa (yliopistossa) kl. 1961, Lundin yliopistossa kl. 1971. Akateemikko 1990. Uumajan (1987), Joensuun (1989) ja Tukholman (1990) yliopiston kunniatohtori.

Alansa tieteellisissä seuroissa Virtaranta on toiminut Kalevalaseurassa (johtokunnan jäsen v:sta 1964, varapj. 1969–90), Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa (hallituksen jäsen 1966–, puheenjohtaja 1973–84) ja Suomalais-ugrilaisessa Seurassa (johtokunnan jäsen 1968–91) sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisen tieteellis-teknisen yhteistoimintakomitean kielitieteen työryhmässä (jäsen 1969–, puheenjohtaja 1981–86).

Suomen kielen ja kulttuurin opetuksen järjestämisessä ulkomaalaisille sekä Suomessa että ulkomaiden yliopistoissa Virtaranta on ollut mukana ensin puheenjohtajana ulkomaanlehtorikomiteassa (1962–69) ja kielikurssitoimikunnassa (1963–69) sekä – sen jälkeen kun nämä v. 1969 yhdistettiin – ulkomaanlehtori- ja kielikurssiasiain neuvottelukunnan (UKAN) puheenjohtajana vuoteen 1983.

Virtarannan aloitteesta perustettiin 1959 Suomen kielen nauhoitearkisto, jonka kokoelmat ovat ripeästi kasvaneet. Tätä nykyä arkistossa on äänitteitä n. 22 000 tuntia, siitä suomen murteita n. 15 000 tuntia, suomen sukukieliä (eniten karjalaa, lappia, unkaria ja viroa) n. 2 700 tuntia ja kulttuurihistoriallista ainesta (kirjailijain ja tutkijain haastatteluja ym.) n. 3 000 tuntia. Nauhoitearkiston hoitokunnan puheenjohtajana Virtaranta oli 1959–83.

Tutkimustyössään Virtaranta on keskittynyt suomen kielen murteisiin ja karjalan kieleen (lyydiläismurteet mukaan luettuna) sekä karjalaiseen kansankulttuuriin.

Suomen murteita käsittelevät Virtarannan tutkimukset ja julki tulleet aineskokoelmat perustuvat paljolti hänen omiin kenttäkeruihinsa, joita hän on tehnyt kautta Suomen sekä myös Ruotsin suomalaisseuduilla Pohjois-Ruotsissa ja Vermlannissa. Tutkimuksista laajimmat käsittelevät länsiyläsatakuntalaisia murteita (I osa 1946, II osa 1957) ja sanansisäisen d:n vastineiden edustusta suomen murteissa (1958). Hän on julkaissut useita suomen murteiden kokoelmia: Vanha kansa muistelee (1947), Hämeen kansa muistelee (1950), Sana ei sammaloidu (1953), Elettiinpä ennenkin (1953), Suomen kansa muistelee (1964), Someron murrekirja (1973), Tyrvään murrekirja (1976), Länsi-Kannaksen murrekirja (1982), Viljakkalan murrekirja (1983), Karkun murrekirja (1986), Tampereen murrekirja (1987).

Vuonna 1965 Virtaranta oli Yhdysvalloissa ja Kanadassa tutkimassa sinne Suomesta muuttaneiden siirtolaisten kieltä ja jatkoi näitä tutkimuksia 1975 ja 1980, tavoitteena Amerikansuomen sanakirja, joka ilmestyi 1992. Hän johti Suomen Akatemian 1986–89 tukemaa amerikan- ja australiansuomen tutkimushanketta. Hauska tutustua: Amerikansuomalaisia tapaamassa (1996) on kuvaus Virtarannan 1980 tekemästä tutkimusmatkasta.

Suomen kielen ja sen sukukielten yliopisto-opintoja palvelevat seuraavat julkaisut: (& Pentti Soutkari) Näytteitä suomen murteista (1964), Lähisukukielten lukemisto (1967), (& Seppo Suhonen) Viron kirjakieli (1975), (& Seppo Suhonen) Lähisukukielet (1978) ja (& Jaakko Yli-Paavola) Suomen murteet (1980).

Karjalan kieltä ja kulttuuria Virtaranta on tutkinut paitsi Suomessa ja Ruotsiin siirtyneiden karjalaisten parissa myös Neuvostoliitossa, jonne hän on vuodesta 1957 lähtien tehnyt useita matkoja sekä Karjalan tasavaltaan että Tverin alueen krjalaiskyliin. Tallentamastaan aineksesta hän on julkaissut monia teoksia: Vienan kansa muistelee (1958), Tverin karjalaisten entistä elämää (1961), Kultarengas korvaan (1971), Polku sammui (1972), Vienalaisia lastenlauluja (1973), Karjalaisia sananlaskuja ja arvoituksia (1976), Vienan kyliä kiertämässä (1978), Lyydiläisiä tekstejä (kuusi osaa, 1963–94), Häljärven lyydiläismurteen muoto-oppia (1986), Suru virret suuhun tuopi (1989), Tverinkarjalaisista nimistä (1992) sekä yhdessä Helmi Virtarannan kanssa Kauas läksit karjalainen (1986) ja Karjalan kieltä ja kansankulttuuria I (1990), Karjalan tasavallan (Neuvosto-Karjalan) kulttuuririentoja hän on esitellyt teoksessa Karjalaisia kulttuurikuvia (1981) ja sen uudistetussa laitoksessa Kulttuurikuvia Karjalasta (1990), joka hieman supistettuna on ilmestynyt myös venäjäksi (1992).

Inkerinsuomalaisten kieltä ja muutakin henkistä perintöä Virtaranta on tallentanut Suomessa ja Ruotsissa ja myös Pohjois-Inkerissä. Keräelmistään hän on julkaissut mm. kokoelman Inkeriläisiä sananlaskuja ja arvoituksia (1978).

Myös kulttuurihistorialliset haastattelunauhoitukset ovat kuuluneet Virtarannan harrastuksiin. Niitä hän on tehnyt monien suomalaisten ja ulkomaalaisten tutkijain, kirjailijoiden ja kääntäjien kanssa. Haastattelunauhoituksiin perustuvat hänen kirjansa F.E. Sillanpään puhetta (1967), Keskusteluja Valev Uibopuun kanssa (1991) ja Suomeen suostuneita. Kielimiehiä ja kulttuuripersoonia (1995).

Lukuisissa radio- ja televisio-ohjelmissa Virtaranta on tuonut karjalaisten ja inkeriläisten ja Viron setukaisten perinnettä ja kulttuuria myös suuren yleisön tietoisuuteen.


No 58, 30.7.97

Kansallisuusongelmista ja vaaleista

Halauan palauttaa mieleen Karajalan kongressin periaatteellisen kannan, jonka se on ottanut perustamisestaan lähtien. Karjalan kongressi on uskollinen demokratialle, joka edellyttää ennen kaikkea yleisesti tunnustettujen ihmisoikeuksien, mm. vähemmistöksi iänikuisella asuinalueellaan jääneiden kansojen oikeuksien noudattamista.

Noudatamme demokraattista linjaa ja olemme yhteistyössä Karjalan demokraattisten järjestöjen kanssa. Jo toista vuotta Karjalan kongressilla on lujat yhteydet Kotimme Venäjän Karjalan järjestöön. Karjalan kongressista on tullut Kotimme Venäjä -liikkeen yhteisöjäsen.

Kansallisuusongelmat pahenevat

Kommunistisilta ajoilta perinnöksi jääneet ongelmat ovat pahenneet entisestään. Tasavallan viranomaiset, joiden pitäsi edistää kaikella tavalla kantaväestön kansallisen omaperäisyyden säilyttämistä, eivät huolehdi siitä lainkaan. Se koskee niin hallinto- kuin myös lainsäädäntöelimiä.

Tasavallan kansallinen kulttuuri tekee viimeisiä hengenvetoja. Kansalliskielistä opetusta ei ole melkein lainkaan. Ei ole myöskään kansallisten työntekijöiden opetussysteemiä. Siksi ei pidä ihmetellä, jos lähiaikoina lakkauttaa toimintansa suomalainen teatteri, joka on ainoa Venäjällä. Viimeisetkin suomalaiset näyttelijät lähtevät teatterista. Viime vuonna lähti Suomeen tunnettu näyttelijä ja yhteiskunnallinen toimihenkilö William Hall,ja nyt on eronnut virasta myös teatterinjohtaja Edvin Alatalo.

Tilanne kansallisissa viestimissä on katastrofinen. Karjalan radioon ei ole jäänyt työntekijöitä, ei edes uutisten lukijoita, jotka voisivat puhua vapaasti suomea. Karjalankielisissä lähetyksissä jokainen puhuu omaa karjalaansa. Se on luultavasti paras todiste siitä, että karjalan kieltä ei voida ottaa viralliseksi kieleksi vielä lähi vuosikymmeninä.

Monet ymmärtävät, että karjalaiset eivät voi säilyä kansana ilman suomen kieltä. Syitä on useita. Ensiksi, suomen kieli ja karjalan murteet ovat läheisiä sukukieliä. Toiseksi, karjalan murteet eivät anna karjalaisille mahdollisuutta ilmaista kansallista kuuluvuuttaan nykyelämän tärkeimmillä aloilla: tuotannossa, politiikassa, opetus- ja oikeusalalla eikä edes kulttuurissa ja kirjallisuudessa. Viime vuosikymmeninä karjalan kielen käyttöalue on supistunut entisestään. Se johtuu ensinnäkin siitä, että karjalaisten määrä on vähennyt moninkertaisesti.

Viranomaisten osuus ei tunnu lainkaan luonnonrikkauksien, metsän ja maan omistusta koskevissa kysymyksissä. Onhan jokaisella kansalla kielen ja perinteiden lisäksi myös maa, jolla se on asunut sukupolvesta toiseen. On käynyt niin, että esi-isiensä maalla asuvilla karjaalaisilla ei ole oikeutta määrätä heille kuuluvista maista ja metsistä.

Olen samaa mieltä Venäjän uudistajan Aleksandr Jakovlevin kanssa siitä, ettei maassamme voida puhua demokratiasta ennen kuin ratkaistaan maanomistuskysymys.

Karjalan esimerkin perusteella näkyy hyvin sosialistisen taloudenhoitomenetelmän täydellinen epäonnistuminen. Karjalassa ja Suomessa ovat samanlaiset luonnon- ja sääolot. Mutta verratkaapa, millainen tilanne on Karjalan ja Suomen taloudessa, varsinkin maataloudessa. Kolhoosi- ja valtiontilasysteemi on saattanut rappiolle maataloustuotantomme. Muodollisesti sosialistinen taloudenhoito on lopetettu, mutta käytännössä kaikki on jäänyt ennalleen. Syytämme kaikesta markkinataloutta, jota ei ole olemassakaan, etenkin maaseudulla.

Kannatamme Jeltsinin politiikkaa

Meillä on ollut valituksia presidentti Boris Jeltsinille, varsinkin Tšetšenian sodan takia. Nyt olemme saaneet vakuuttua yhä enemmän siitä, että nimenomaan Jeltsin on kansalaisten perustuslaillisten oikeuksien takaaja. Tuorein esimerkki siitä on lakiehdotus uskonnonvapaudesta ja uskonnollisista yhdistyksistä. Duuman ja liittoneuvoston hyväksymä lakiehdotus rikkoo kansalaisten oikeuksia ja omantunnonvapautta koskevaa periaatetta. Ottakaamme esimerkki Karjalasta. Täällä on ollut luterilaista uskontoa monia vuosisatoja. Kommunistien ja patrioottien laatiman lain mukaan Karjalan tuhansien luterilaisten pitää odottaa rekisteröimistä ja oikeuksien saantia 15 vuotta. Muslimeilla ja juutalaisilla on oikeus rekisteröidä yhdistyksensä heti. Kaikki tietävät, kuinka paljon heitä on tasavallassa. He eivät edusta Karjalan perinteisiä uskontoja. Kumma kyllä, että vain Jeltsin on pystynyt ajattelemaan järkevästi. Tämä on vain yksi syistä, joiden takia kannatamme Jeltsiniä.

Jokainen alue tarvitsee oman Jeltisinin

Niin kauan kuin Venäjän jokaisella alueella ei ole omaa Jeltisiniä, joudumme kärsimään aikansa eläneestä järjestelmästä ja haaveilemaan uudesta oikeudenmukaisesta yhteiskunnasta.

Karjalassa pitää saada valtaan uuden aallon johtaja, joka ei katso taakseen eikä elättele turhia haaveita.

Sellainen on lähtökohtamme tulevien vaalien edellä. Näemme vain kaksi sopivaa ehdokasta tasavallan hallituksen päämiehen virkaan.

Ensimmäinen on Petroskoin kaupunginjohtaja Sergei Katanandov. Kaikki tietävät hänen ansionsa. Asian hyväksi on parasta puhua hänen kielteisistä puolista, joita kainostellaan mainita.

Ennen kaikkea Katanandovin pitää ottaa selvä poliittinen kanta. Hänelle ei sovi kommunistien pokkurointi. Se merkitsee perääntymistä elokuussa 1991 vallatuista asemista. Meidän ei saa perääntyä, vaan päinvastoin pitää mennä eteenpäin ja juuria pois kaikki kommunistisen perinnön jätteet.

Monet moittivat Katanandovia hänen yksipuolisesta asennoitumisestaan joukkueensa muodostamiseen. Onhan rakentajien ja ystävien lisäksi paljon muita päteviä työntekijöitä, jotka pystyvät täyttämään menestyksellisesti vastuullisia tehtäviä.

Vielä yksi kiivaiden keskustelujen aihe on Petroskoin suihkukaivot. Ne ovat tietenkin tarpeen. Mutta sitä kipeämmin tarvitaan tavallisia kaupungin katuja, joissa ei ole kuoppia.

Jos Katanandov aikoo pyrkiä tasavallan johtajan virkaan, hänen pitää jo nyt kiinnittää huomiota koko Karjalaan eikä vain Petroskoihin.

Toinen reaalinen ehdokas hallituksen päämieheksi on Kotimme Venäjän Karjalan järjestön johtaja, konkurssitoimiston johtaja Natalja Kotsjuba.

Kotsjuba on demokraattisen järjestelmän ja markkinatalouden periaattellinen kannattaja. Hän on saanut hyvän taloudellisen ja juridisen koulutuksen, jota ilman on mahdoton tavoitella poliittista uraa. Kotsjuba on saanut kokemusta työssä valtionhallinnon alalla. Hän on elänyt ikänsä Karjalassa ja hänellä on yhteyksiä tasavallan korkeimpaan johtoon. Kotsjuballa ei ole mitään yhteyttä poliittisiin ja taloudellisiin skandaaleihin, hänellä on tasaiset suhteet erilaisten poliittisten voimien edustajiin. Tuotantolaitosten johtajat ja piirihallitusten johtajat tuntevat hänet hyvin. Kotsjuban johtajanlahjat antavat hänelle mahdollisuuden johtaa tasavaltaa ja päästä korkeaan virkaan federaation tasolle..

Muista poliitikoista, joilla on mahdollisuus päästä etualalle, mainittakoon A. Tšažengin ja A. Lukin. Se on kuitenkin vasta tulevaisuuden asia.

Valitsijoiden enemmistön mieliala ei anna optimismia yhdellekään Karjalan poliitikoista, koska suurin osa ihmisistä on pettynyt kaikkiin vallassaolijoihin. Valitsijat eivät halua joutua demagogien koukkuun, sillä he arvostelevat nykyistä järjestystä, mutta tultuaan valtaan voivat saattaa tasavallan täydelliseen rappioon.

Anatoli Grigorjev, Karjalan kongressin toimikunnan puheenjohtaja


No 64, 20.8.97

Karjalan kielen päivät Nurmeksen Bomballa

Karjalan tasavallan opetusministeriöstä kerrottiin, että Suomessa Nurmeksen Bomballa pidetään 22.-24.08.1997 Karjalan kielen päivät -seminaari. Tilaisuus on järjestyksessään toinen. Ensimmäinen seminaari pidettiin viime kesänä akateemikko Pertti Virtarannan aloitteesta. Karjalan kielen nykytilannetta ja kehitysnäkymiä pohditaan seminaarissa Suomen ja Karjalan tiedemiesten, seuratoimihenkilöiden ja opetusviranomaisten voimin.

Karjalasta seminaariin lähtee edustava valtuuskunta Karjalan rahvahan liiton puheenjohtajan Pekka Zaikovin johdolla. Valtuuskuntaan kuuluvat karjalan kielen tutkija ja asiantuntija Ljudmila Markianova, kansallisuuspolitiikan komitean puheenjohtaja Tatjana Klejerova, opetusministeriön tarkastaja Tatjana Rudova ynnä muut. Vieraat ottaa vastaan Karjalan kielen Seuran puheenjohtaja metropoliitta Leo. KKS toimii seminaarin järjestäjänä, se noutaa karjalaisen valtuuskunnan rajanylityspaikalta Vartiuksesta, hoitaa majoituksen ja ruokailun seminaarin päivinä.

Suomen puolelta Karjalan kielen päivillä ovat mukana Suomen opetusministeriö, Joensuun yliopisto, Suomalaisen kirjallisuuden Seura ja yksityisiä asiasta kiinnostuneita. SKS:n pääsihteeri Urpo Vento tietää seminaarin alla, että kielipoliittinen keskustelu Petroskoissa jatkuu. "Mitään lainsäädännöllisiä päätöksiä ei ole vielä tehty karjalan kielen asemasta tasavallassa. Uusien kirjakarjaloiden luominen ja opettaminen tuntuu aika vaikealta tehtävältä. Kysymystä kirjakielen ja puhekielten suhteesta tullaan käsittelemään Bomballa. Joitakin kompromisseja pitäisi kyllä keksiä ja toimia nopeasti ja päättäväisesti."

Viime lukuvuotena karjalan kielen murteita opetettiin 54 Karjalan koulussa. Esimerkiksi Aunuksen piirissä opetetaan livviä ja Louhen piirissä vienankarjalaa. Vepsän volostissa ala-asteen koululaisille opetetaan vepsää.

Alkavana syksynä Karjalan lainsäädäntökokouksessa käsitellään Kielilain uudistettua ja korjattua luonnosta.

Eetu Prohorov


No 66, 27.8.97

Kuibo sanou karjalaini?

Olen tilannut ensimmäisestä ilmestymispäivästä lähtien Karjalan rahvahan lehteä Omaa Muata. Ja myös lukenut ja yrittänyt ymmärtää. Tässä ymmärtämisessä en ole kylläkään aina onnistunut – monet sanat kun ovat kaukana kirjasuomesta ja myös kirjavenäjästä. Mutta sehän ei ole näiden kielien syy, vaan syy on oman itseni: kun en malta niin en malta karjalaa.

Olen seurannut myös suurella mielenkiinnolla välillä väittelyksi kiihtyviä keskusteluja karjalan kielen asemasta meidän Karjalassamme. Olen halunnut ymmärtää kaikkia osapuolia, mutta en ole siinäkään aina onnistunut. Käsitän erinomaisen hyvin, miten tukalassa tilanteessa on jatkuvasti lehteä tehdessä päätoimittaja ystävämme Vladimir Kettunen. Hän on valinnut itselleen todella kivisen urakan ja selviytynyt siitä käsitykseni mukaan vallan loistavasti vaikkakin ilmeisesti verta itkien.

Karjalan kieli. Itse en ole ilmeisesti omissa teksteissäni koskaan käyttänyt sellaista sanontaa. Enkä käytä tulevaisuudessakaan. Voin puhua vain karjalaisten kielestä, heidän käyttämästään kielestä. Älköön otettako sitä minään tämän kielen halveksintana. Kunnioitan kaikkien ihmisten, siinä luvussa myös hevosmiesten käyttämiä kieliä. Mutta Omaa Muata lukiessani olen havainnut niin paljon "erimielisyyksiä" erilaisten sanontojen käytössä, että minua suorastaan kauhistuttaa opettajien asema Petroskoin yliopistossa kun he joutuvat opettamaan karjalan kieltä oppilailleen, joiden joukossa on varmasti myös tulevia tämän kielen opettajia.

Selvin osoitus näistä "erimielisyyksistä" oli kuluvan vuoden alussa (n:o 28, 19.02.1997) kahdella eri sivulla julkaistu Kirjutuskilbailun komissiin ja toisaalta Kirjutuskilpailun komission ilmoitus, joista toinen oli otsikoitu Karjalankielizen literatuurukilbailun siännöt ja toinen – Karjalankielisen kirjutuskilpailun siännöt. Ensimmäisessä ilmoituksessa kerrottiin kilpailun järjestämisestä Carelia-lehten kauti ja toisessa – Carelia-lehen kautta. Kirjoittamaan pyydettiin toisaalta omal kodikielel ja toisaalta omalla kotikielellä. Oli myös ilmoitettu, että kolma parastu kirjutustu ja toisaalta kolme parasta kirjutusta palkitah, jolloin ezmäine palkindo taikka toisessa versiossa ensimmäini palkinto on 1 500 markkua. Lisäksi jäi itselleni epäselväksi, että pitääkö kirjutus työndiä vai työntyä Carelia-lehteh.

Kysymykset ovat itselleni erittäin vaikeita. En oikeastaan osaa asennoitua niihi näh. Ja jäänkin vain suremaan niiden opettajien kohtaloa, jotka joutuvat soutamaan ja huopaamaan tässä tavattoman sekavassa kielien ristiaallokossa, jossa on lähes upoksissa Oman Muan toimittajakunta. Mutta älkäämme antako sen upota! Pitäkäämme pinnalla hinnalla millä hyvänsä näitä todellisia sankareita taistossa karjalaisten kielten eloonjäämisen puolesta! Korsteeni pystyyn!!!

Rudolf Sykiäinen


No 68, 3.9.97

Vladimir Kokko ei hyväksy inkerinsuomalaisten muuttoa Suomeen

YK:n jäsenyyttä vailla olevien kansojen liitto toimii

Inkerinsuomalaisten israelilainen syndrooma

" Näinä päivina Virossa pidetään YK:n jäsenyyttä vailla olevien kansojen järjestön kokous", Venäjän Viron suurlähetystön edustaja varoitti Venäjältä Tarttoon suomalais-ugrilaisen kansanperinnefestivaalin avajaisiin tulleen valtuuskunnan jäseniä. "Teidät saatetaan kutsua tämän järjestön istuntoihin. En suosittelisi osallistumista niihin. Virolaiset yrittävät käyttää sitä hyväkseen poliittisessa merkityksessä". Oli vaikea kuvitellakaan parempaa mainosta järjestölle, josta ei ole ollut mitään tietoja Venäjän lehdissä.

Kukaan ei kutsunut meitä mainitun järjestön istuntoihin, niitä pidettiin "suljettujen ovien takana". Mutta sen edustajat tulivat itse yhteen festivaalin konserteista. Karjalaisen toimittajan kysymyksiin vastasi Pietarin Inkerin liitto -järjestön puheenjohtaja Vladimir Kokko, joka osallistui 15.–19. heinäkuuta Virossa pidetyn YK:n jäsenyyttä vailla olevien kansojen liiton viidenteen kokoukseen.

Kertoisitteko liiton perustamisesta ja tehtävistä?

– Vuonna 1990 syntyi idea perustaa järjestö, joka edustaisi YK:n jäsenyyttä vailla olevien kansojen ja maiden intressejä. Järjestö perustettiin vuonna 1991. Sen perustajina olivat Tiibetin kansojen, Viron ja Itä-Turkestanin edustajat. Liiton päätehtävänä on antaa vähälukuisille kansoille mahdollisuuden puhua ongelmistaan. Järjestömme on kansalliskonfliktien ei-väkivaltaisten, poliittisten ratkaisemismenetelmien kannalla. Nykyään maailmassa on lähes 200 valtiota, joissa asuu noin viisi tuhatta eri kansakuntaa. Suurin osa nykyisistä konflikteista on etnisluonteisia. Jos valtiot ja hallitukset eivät opi löytämään kompromisseja kansallisten ongelmien ratkaisemisessa, niin sotia syntyy edelleenkin.

Tietääkseni lehtimiehiä ei päästetty tällä kertaa istuntoihinne. Mistä se johtui?

– Suurin osa istunnoista oli suljettuja todellakin, me kuuntelimme tilikertomuksen ja hyväksyimme uuden budjetin. Se on salaista informaatiota. Tehtiin muutoksia hallintoelimissä, valittiin uusi liiton presidentti: Seyf Sharif Hamad Zanzibarista. Mutta tavallisesti emme tee salaisuutta istunnoistamme.

Millä varoilla tulette toimeen?

– Ensiksikin jäsenmaksuilla. Konkreettisiin ohjelmiin saamme avustusta erilaisilta kansainvälisiltä järjestöiltä. Meitä tukee EU, olemme saaneet varoja Tanskan ulkoministeriöltä.

Mutta suhteet Moskovan kanssa teillä ovat hyvin viileät.

– Liittomme yritti aktiivisesti torjua Tšetšenian konfliktin. Kannatamme Tiibetin kansan taistelua Kiinan miehittäjiä vastaan. Viron itsenäisyyden saamista pidämme myös liittomme saavutuksena. Tällainen toiminta ei ole mieliksi Moskovalle. Mutta emme ole separatistinen liike, emme aiheuta ongelmia muille valtioille, päin vastoin ehdotamme kansallisten kysymysten konkreettisia ratkaisuvariantteja. Aseellinen kapina voi olla tuhoisa vähälukuiselle kansalle.

Mutta Viron esimerkki on monille tullut ihanteeksi...

– Tämä pitää paikkansa. Mutta liittomme ei sekaannu kansojen sisäisiin asioihin. Kansojen on itsensä päätettävä kehityksestään: jatkaako valtion osana tai itsenäistyä.

Teitä moititaan usein siitä, että liittonne yrittää usein siirtää ongelmienne ratkaisemisen YK:lle.

– Sekin pitää paikkansa. Käsitämme sen ja yritämme parantaa toimintamme tehokkuutta. Juuri sen takia vaihdoimme johtajiamme.

Mistä inkerinsuomalaiset kamppailevat?

– Inkerin Liitto -järjestö toimii Venäjän lainsäädännön puitteissa. Nevan rannalla asuu lähes viisi tuhatta inkerinsuomalaista. Me toivomme että niille, jotka haluavat elää täällä suomalaisina olisi luotu suotuisat olosuhteet ja ennen kaikkea mahdollisuus opiskella äidinkielellä. Olen valmistanut suomen kielen opetusohjelman keskikouluille ja sitä toteutetaan menestyksellisesti yhdessä Pietarin kouluista. Minä en hyväksy Venäjän suomalaisten muuttamista Suomeen. En halua muuttaa, meidän on saatava mahdollisuus oppia oma kielemme, että olisi näköaloja tulevaisuudeksi kotimaassamme. Valitettavasti Venäjältä muuttavat suomalaiset toistavat Israelin skenaariota.

Jos aikaisemmin meidän piti pitkään selittää ketä me olemme, niin nyt meistä tiedetään. Vanhusten palvelutalojen ja kirkkojen rakentaminen kuuluu toimintaprojekteihimme. Emme mene kaduille julisteinemme, vaan yritämme parantaa elämää kotimaassamme, jona minulle on aina ollut Venäjä. Minulla on venäläinen vaimo ja kaksi lasta. Tytärtäni suomalainen kulttuuri ei kiinnosta, mutta poikani oppii mielellään suomen kieltä. He tekivät valintansa enkä sekaannu siihen.

Antonina Käbeleva


No 73, 20.9.97

Suomea suomeksi

– Minua on mieluisasti ihmetyttänyt opiskelijoiden kielitaito, Suomesta Petroskoin yliopistoon vasta tullut opettaja Jaana Kolari kuvailee vaikutelmiaan. – Mutta suomen kielen keskustelutunneilla opiskelijat ovat aika hiljaisia ja juttelevat keskenään vain venäjäksi.

Petroskoin yliopiston itämerensuomalaisten kielten ja kulttuurin tiedekunta ottaa mielellään suomalaiset opettajat vastaan. He viipyvät yliopistossamme vuoden pari ja toimintansa aloitettuaan pyrkivät eri tavalla murtamaan opiskelijoiden vastustusta istua hiljaa tunnilla. Yleensä olemme tottuneet kuuntelemaan opettajan järkeilyjä ilmaisemalla kannatustamme päätä kumartaen tai nauraen hyväntahtoisesti. Onneksi tiedekunnassamme on opiskelijoita, jotka eivät istu luennoilla viisi vuotta tekemättä yhtään olennaista kysymystä tai lausumatta omaa mielipidettään poikkeustilanteessa.

Jaana Kolarin mukaan Venäjällä on aivan toisenlainen opetustyyli.

– Täkäläisten opiskelijoiden mielestä heidän vain kuuluu suorittaa opettajan ehdottamia harjoituksia. Suomessa taas opettajaa ei pidetä koko informaation lähteenä. Opettaja antaa vastaukset opiskelijoiden tekemiin kysymyksiin ja ohjaa heidän toimintaansa. Mutta tärkeä asia on se, että opettajan täytyy opettaa nuoria parantamaan suomen kielen tasoa heidän omasta aloitteestaan. Opettajan on hyvä opettaa nuoria opiskelemaan itsenäisesti ja keskustelemaan suomeksi eri asioista sekä opettajan kanssa että keskenään, Jaana kertoo.

– Oppitunnilla ei saisi käyttää muuta kieltä paitsi suomea. Muuten opiskelijan on vaikea ajatella suomeksi ja ilmoittaa ajatuksiaan sujuvasti.Tietysti yksi vuosi ei riitä valmistamaan opiskelijoita toimimaan tällaisen opetustyylin mukaan. Prosessi tapahtuu hitaasti, mutta on parempi ottaa käyttöön tämä menetelmä koko ajan ja joka paikassa, Jaana Kolari väittää.

Joensuun yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden osastosta valmistauduttuaan Jaana työskenteli viisi vuotta Helsingin aikuiskoulutuskeskuksessa. Hän opetti ulkomaalaisille suomea toisena kielenä. Suomen opetus toisena kielenä tapahtuu vain Suomessa, mutta Suomen ulkopuolella asuvat opiskelevat sitä vieraana kielenä.

Jaana oli aina sitä mieltä, että hänestä ei tule milloinkaan koulunopettaja.

Sitten hän halusi koettaa voimiaan yläasteen koulussa tai lyseossa, mutta filologin todistus ei oikeuta äidinkielen opettamiseen suomalaisille oppilaille. Nyt Jaana on Hämeenlinnan pedagogisen yliopiston etäopiskelija ja vasta sen käytyään hän voi opettaa peruskoulussa ja lukiossa.

– Yleensä pidän ulkomaalaisten opettamisesta, koska olen kiinnostunut eri kulttuureista ja antropologiasta. Mutta voi olla, että vaihdan vielä ammattia tulevaisuudessa, Jaana tunnustaa vilpittömästi.

Suomen kielen opettaja muuten on aika tyytyväinen uusiin asumisoloihinsa. – Minulla on suhteellisen mukava asunto, vesi tulee, sähkö ei katkea kuten Bulgariassa, kun olin töissä Sofian yliopistossa. Luonteeltani olen vaatimaton, opettajamme hymyilee.

Marina Tolstyh


No 73, 20.9.97

Suosio pysynyt vakiona

Itämerensuomalaisten kielten ja kulttuurin tiedekunnassa aloitti tänä vuonna 50 uutta opiskelijaa. Heistä 28 opiskelee pääaineenaan suomea ja 22 karjalaa. Karjalan opiskelijoiden lukuun sisältyy 3 vepsän opinnot aloittanutta.

Tänä vuonna hakijoita oli 2,5 yhtä aloituspaikkaa kohden, mikä on normaalia keskitasoa. Tiedekunnan suosio hakijoiden keskuudessa onkin pysynyt viime vuodet vakiona. Parhaimpina aikoina koulutukseen pyrkijöitä saattoi tosin olla jopa kaksinkertainen määrä. Hakijamäärien laskua selittää se, että tuolloin ei suomen kieltä voinut opiskella Petroskoissa muualla, mutta nyt opetus on laajentunut.

Oppivuosi aloitetaan normaaleissa merkeissä, eikä suuria muutoksia ole tulossa. Vuoden katkaisee kuitenkin lokakuussa vietettävä tiedekunnan 50-vuotisjuhla.

Miia Keski-Petäjä


No 73, 20.9.97

Kansainvälistyminen on in

Vaihtosopimuksilla uutta potkua opetukseen ja oppimiseen

Kansainvälisyys on päivän sana. Mutta yksistään kansainvälisyydellä kansainvälisyyden vuoksi ei tee mitään. Tärkeintä ovat sitä kautta luodut kontaktit ja uudet tiedot ja taidot, joita voi käyttää hyödyntämään omaa maataan. Tätä mieltä on ainakin dosentti Tamara Staršova, Petroskoin yliopiston Itämerensuomalaisten kielten ja kulttuurin tiedekunnan dekaani.

Kansainvälistyminen ei koske ainoastaan opettajia ja opetusta. Myös opiskelijat voivat päästä siitä omakohtaisesti osallisiksi, sillä Venäjällä on pikku hiljaa yleistymässä oppilasvaihto. Petroskoin yliopistolla on vaihtosopimus muun muassa Helsingin, Oulun, Joensuun, Tampereen ja Jyväskylän yliopistojen kanssa. Joensuun kanssa peräti vuodesta 1978.

Staršovan tiedekunnasta lähtee vuosittain vaihtoon 3–4 opiskelijaa. Vuosien vaihtokokemukseen mahtuu kuitenkin monenlaista, myös huonoja kokemuksia.

– Hyöty ei aina ole ollut meille niin suuri kun olisimme toivoneet. Joskus opiskelijat eivät ole halunneet palata takaisin, vaan ovat ryhtyneet haeskelemaan työtä vaihtopaikkakunnalta. Silloin olemme olleet pettyneitä, koska tietenkin haluaisimme, että vaihtoon menisi sellaisia, jotka palaisivat tänne ja käyttäisivät oppiaan oman maan hyödyksi. Haluamme kouluttaa asiantuntijoita itsellemme.

Vaihtoonpääsijät mietitäänkin nykyään tarkasti. Etusijalle asetetaan ne, joilla on täällä työpaikka ja jotka haluavat palata. Etusijalla ovat myös ne, jotka haluavat jatkaa tutkijan uralla ja mahdollisesti liittää tulevan työnsä Karjalan kulttuuriin ja sen kehittämiseen. Ihannetilanteessa kaikki voisivat jossain vaiheessa päästä vaihtoon, eikä karsintaa tarvittaisi. Haavekuva on kuitenkin vielä kaukana.

– Koska luemme kieltä, olisi hyvä päästä oikeaan kieliympäristöön. Joka ainoa varmaan haluaisi lähteä. Jalat on kuitenkin pidettävä maassa, eivätkä kaikki tule ikinä pääsemään.

Itämerensuomalaisten kielten tiedekunnassa vaihdon suunta on valitettavan yksipuolinen. Heille ei ole juuri innokkaita opiskelijoita muualta tulossa. Staršovalla olisi kuitenkin tarjota jotain sellaista, mitä kellään muulla ei ole.

– Petroskoi on ainoa paikka, missä tutkitaan ja opiskellaan vepsän ja karjalan kieltä sellaisessa ympäristössä, missä noita kieliä käytetään.

Mutta ainakin yhtä tärkeäksi kuin opiskelijavaihto, Staršova nimeää tutkijavaihdon.

– Mistä ne uudet opettajat muuten tulisivat? Meillä on ollut puutetta ammattitaitoisista opettajista tämän vuosikymmenen alusta lähtien. Vuonna 1990 jäi 5 opettajaa ilmaantumatta syksyllä, silloin oli paluumuutto Suomeen kiivaimmillaan. Nyt tilanne on sen osalta rauhoittunut, mutta ei kuitenkaan parantunut.

Konferenssin kautta kokemusta muualta

Kansainvälistymiseen ollaan menossa kovaa kyytiä alalla kuin alalla. Viimeisimpänä esimerkkinä tästä on eri maiden ja alojen asiantuntijoiden kokoontuminen Petroskoihin viime viikolla Pohjoismaiseen konferenssiin.

Konferenssin loppulausumassa kiinnitettiin huomiota yhteistyön edelleen kehittämiseen. Tärkeäksi asiaksi nostettiin myös pohjoismaisten kielten ja kulttuurien tutkimisen lisääminen Petroskoin yliopistossa. Tämä koskee osaltaan myös Itämerensuomalaisten kielten tiedekuntaa. Tiedekunnassa on pitkä perinne suomen kielen tutkimisessa ja opetuksessa, mutta vepsän ja karjalan kirjakielen opetukseen kaivattaisiin mallia muualta.

– Pohjoismainen kokemus vähemmistökielten tutkimisesta ja säilyttämisestä olisi meille hyödyksi, onhan heillä kokemusta esimerkiksi saamen kielestä. Voisimme saada toimintamalleja. Meillä olisi oppimista metodeista, kirjoista ja välineistä. Lisäksi olisi tärkeää saada tietoa kielen opettamisen eroista vähemmistökielenä ja omana kielenä, Staršova laskee konferenssin antia itselleen ja tiedekunnalleen.

Miia Keski-Petäjä


No 76, 1.10.97

Essoilasta runoin ja numeroin livvin murteella

Karjalan kielen livvin murteella kirjoitettu kokoelma Pieni Dessoilu näki päivänvalon Petroskoissa syyskuussa. Kirjan tekijä on Aleksandr Volkov. Kokoelmaan on mahtunut sekä tekijän omia runoja ja artikkeleita että hänen kääntämiään muiden kirjailijoiden teoksia.

Venäläisten runoilijoiden tuotannosta Aleksandr Volkov on valinnut käännettäväkseen Aleksandr Blokin, Sergei Jeseninin, Anna Ahmatovan, Nikolai Rubtsovin, Andrei Voznesenskin, Jevgeni Jevtušenkon ja Aleksandr Jašinin teoksia. Karjalan sanataidetta edustavat kirjassa vain Vladimir Sudakovin runot.

Kokoelma päättyy laajaan artikkeliin Livviläisten taloja, jossa tekijä kertoo melko seikkaperäisesti vanhan karjalaiskylän – oman historiallisen synnyinseutunsa – historiasta. Volkov kertoo mm. siitä, että ensimmäinen maininta Essoilasta löytyy Äänisseudun maakirjasta vuodelta 1582/83.

Kirjoitukseensa Volkov on lisännyt Essoilassa 1934–41 asuneiden ihmisten luettelon. Hän kertoo niin ikään kylän senaikaisten asukkaiden kohtalosta täsmentäen, ketkä joutuivat vainojen uhriksi ja ketkä menehtyivät sodassa.

Essoilan 31 talossa asui 36 perhettä. Perheet olivat isoja, joten kaikkiaan kyläläisiä oli yli kaksisataa. Sodan vuosina yli puolet Essoilan taloista tuhoutui, monet kylän asukkaista sortuivat vainoihin tai sodan tuiskeeseen.

Kauniisti kuvitettu Aleksandr Volkovin kokoelma julkaistiin 1500 kappaleen painoksena. Tekijä on omistanut kirjan vanhempiensa muistolle.

Vasili Veikki


No 77, 4.10.97

Karjalan kieli perustuu rikkaaseen kulttuuriperinteeseen

Zinaida Dubinina opettaa karjalan kieltä Kotkatjärven koulussa. Koulu on Kotkatjärven sosiaalisen ja kulttuurikeskuksen sydän, joka panee toimimaan sen kaikki alaosastot.

Karjalassa, Venäjällä ja Suomessa tunnetussa koulussa suurta huomiota ansaitsee karjalan kielen, kulttuurin, historian ja etnografian tutkiminen. Karjalaisena Zinaida Dubinina kantaa oman kortensa äidinkielen opettamiseen ja kehittämiseen.

Aunuksen piirin Kotkatjärvessä 70 prosenttia asukkaista on karjalaisia, heille äidinkielen käyttö on luontevaa sekä perheessä, että kanssakäymisessä naapureiden kanssa. Tämä helpottaa myös kielen opetusta koulussa. Opettaja törmää usein kuitenkin kysymykseen, mihin tarvitaan karjalan kieltä.

– Suhde tasavaltamme kanta-asukkaiden kielen opetukseen toistaiseksi ei ole sellainen, jota toivoisin. Valtion viranomaisten ymmärrys ja tuki puuttuvat. Mielestäni on erittäin tärkeää tukea juuri nyt karjalaisia äidinkielen opettamisessa. Karjalan kieli perustuu rikkaaseen kulttuuriperinteeseen ja lisäksi tämä on viimeinen mahdollisuus pelastaa kieli ja kulttuuri häviämiseltä. Jos kuolee vähemmistökansojen kieli, kuolevat itse kansatkin, silloin on turha toivoa ison Venäjän maan kehittymistäkään, Zinaida Dubinina sanoi.

Opetusalan ansioitunut työntekijä Dubinina tekee kaiken voitavansa säilyttääkseen ja kehittääkseen karjalan kieltä. Hän opettaa sitä lapsille laatimiensa opetusohjelmien mukaan, käyttäen omatekoista apumateriaalia. Livvinkielinen lasten raamattukin on Zinaida Dubininan kääntämä.

Opettaja kiittää avusta opetusministeriötä, koulunjohtajaa Aleksei Andreikoa ja Suomen ortodoksikirkon edustajia. Viime kesänä leiri Kotkatjärvellä kokosi yhteen karjalaa lukevia lapsia Aunuksen piiristä ja Suomesta. Kesäleirin ohjelmaa tuki myös Moskova. Leiriperinnettä aiotaan jatkaa ja laajentaa ottaen mukaan lapset koko Karjalan alueelta.

– Tulemme säilyttämään äidinkieltämme niin kauan kuin pystymme. Uskon, etteivät karjalaiset häviä monikansallisessa Venäjän maassa. Ongelmista huolimatta jatkamme karjalan kielen opetusta. Nuoria opettajia on tullut rinnallemme. Työ jatkuu, Dubinina sanoi.

Natalja Krasavtseva


No 79, 11.10.97

Äidinkieltä puhuttiin Inkerin päivänä

Mikä saa iäkkäät ihmiset lähtemään kodeistaan sunnuntaipäivänä? Vanhat muistot, mahdollisuus päästä ihmisten ilmoille ja puhua ja kuulla äidinkieltä?

Joka tapauksessa Kansanperinnekeskuksen viime sunnuntaina kansoitettu sali näytti taas kerran, että Inkeri-liiton tilaisuudet kiinnostavat liiton jäseniä. Ihmiset kaipaavat heimoveljien seuraa ja ovat voimiensa mukaan mukana riennoissa.

–Inkerinmaalla juhlittiin ennen vanhaa Mikkelin päivää lokakuun alussa. Kansalla oli syytä juhlaan, kun sato oli saatu talteen, tilaisuuden osanottajia tervehtinyt Inkeri-liiton puheenjohtaja Juho Mullonen sanoi. – Inkerin päivällä ei ole historiallista taustaa, mutta inkerinsuomalaiset ovat viime vuosina juhlineet sitä Virossa, Inkerinmaalla, Ruotsissa ja Suomessa.

Tilaisuutta juontanut Elina Kemppinen muistutti, että liitto on muuttanut Kansallisten kulttuurien keskuksen mukana uusiin tiloihin Leninin aukiolle 2. Siellä toimivat suomen kielen kerhot, kirjasto on auki keskiviikkoisin, jäsenmaksuja otetaan vastaan maanantaisin ja keskiviikkoisin klo 15–17. Marjaana Telkkinen ottaa vastaan paluumuuttoa hakevia maanantaisin klo 15–17. Jo 1380 paluumuuttoa jonottavaa on käynyt haastattelussa. Jonossa on vielä muutama tuhat.

–Kaikki eivät vielä muuttaneet, tai eivät aio muuttaa, Elina Kemppinen hymähti, siis pidämme yhteyttä.

Yleisölle tiedotettiin myös, että Inkerinmaan hietamäkeläiset suunnittelevat tapaamista. Ajatus on lähtöisin tutkija Eino Karhulta.

Konserttiohjelma tarjosi äidinkielellä esitettyjä lasten piirileikkejä, lauluja, kansallista musiikkia, runoja ja huumorijuttuja. Lämpiössä tanssittiin hanurimusiikin säestyksellä.

Se oli niitä harvoja tilaisuuksia, joissa sai kuulla suomen kieltä.

Irina Kolomainen


No 85, 1.11.97

Tärkeintä on johtajan pätevyys eikä kansallisuus

Helsingissä pidettiin lokakuussa suomalais-ugrilaisten kansojen konsultaatiokomitean sääntömääräinen istunto, johon Karajalan tasavallasta osallistui lainsäädäntökokouksen jäsen Zinaida Strogalštšikova. Helsingin tapaamisessa päätettiin, että suomalais-ugrilaisten kansojen kolmas maailmankongressi pidetään Suomessa 11.–13. joulukuuta 2000. Pyysin Zinaida Strogalštšikovaa kertomaan kansainvälisen järjestön suunnitelmista.

– Kansainvälinen järjestö täyttää nyt niitä tehtäviä, jotka asetettiin viime kesänä Unkarissa pidetyssä suomalais-ugrilaisten kansojen toisessa maailmankongressissa. Joulukuun puolivälissä on aikomus pitää Petroskoissa kansainvälinen seminaari aiheesta "Kansainvälinen oikeus, Venäjän federaation ja sen subjektien lainsäädäntö alkuperäiskansojen ja vähemmistökansallisuuksien ongelmista". Konsultaatiokomitea kutsuu Karjalaan tunnettuja asiantuntijoita YK:sta ja EU:sta. Suomalais-ugrilaisten alueiden edustajien lisäksi seminaariin osallistuu tietenkin valtion duuman ja Venäjän hallituksen jäseniä ja pohjoiskomitean edustajia. Yleistä mielipidettä pienten kansojen oikeuksista on muutettava. Venäjä on liittynyt Euroopan neuvostoon ja sen pitää saada lainsäädäntönsä vastaamaan kansainvälisiä normeja.

Suurtapahtuma on marraskuun lopussa Moskovassa. Suomen päivät Venäjällä omistetaan kahdelle juhlalle – Suomen itsenäisyyden 80-vuotispäivälle ja Moskovan 850-vuotispäivälle. Ennusteiden mukaan niistä tulee suurenmoinen tapahtuma. Moskovaan odotetaan saapuvan tuhatkunta suomalaista.

Kansalliset asiat esillä kansainvälisellä tasolla

Tapasimme Helsingissä Suomen eduskunnan puhemiehen Riitta Uosukaisen, joka on kansallisuudeltaan karjalainen. Suomessa parlamentin puhemies valitaan vuodeksi. Eduskunnassa on 200 kansanedustajaa, mikä on noin puolet duumastamme. Se on suuri pienen maan parlamentiksi. Suomen parlamentaarikot ovat kiinnostuneita siitä, mitä Venäjän suomalais-ugrilaisilla alueilla tapahtuu. On jo toteutettu sukulaiskansojen kulttuurien tukemista koskeva kolmivuotinen ohjelma ja hiljattain hyväksyttiin uusi.

Suomen edustajat Europarlamentissa ovat esittäneet välikysymyksen suomalais-ugrilaisten kansojen asemasta. Aikaisemmin Europarlamentissa on nostettu esille kysymys vain kahdesta kansasta. Suomalais-ugrilaisten kansojen ongelmia on määrä käsitellä ensi keväänä. Venäjän on esitettävä oma näkemyksensä ongelmasta. Mitä useammin kansallisia kysymyksiä nostetaan esille kansainvälisellä tasolla, sitä johdonmukaisemmin aletaan toteuttaa pienten kansojen oikeuksia.

Kansallisuuspolitiikka ei riipu johtajan kansallisuudesta

On erityisen tärkeätä, miten kehittyvät kansallisten kansalaisjärjestöjen ja viranomaisten suhteet. Leningradin alueella asuvilta inkerinsuomalaisilta on tullut paljon valituksia, jotka koskevat lähinnä rehabilitaatiota. Kansalaisjärjestöt ja viranomaiset eivät millään pääse kompromissiin. Karjalassa noita ongelmia ratkaistaan helpommin.

Usein kuulee mielipiteitä, että pienten alkuperäiskansojen asuinalueiden johtajien pitää olla noiden kansojen edustajia. Vedotaan siihen, että muiden kansallisuuksien edustajat eivät huolehdi kansallisten kielten, kulttuurien ja perinteiden säilyttämisestä ja kehittämisestä.

Mari Elissä toimitettiin hiljattain tasavallan presidentin vaalit. Sitä ennen presidenttinä oli mari. Tasavallan perustuslain mukaan presidentin pitää taitaa venäjää ja maria. Kun presidenttiehdokkaaksi rekisteröitiin venäläinen, alettiin tasavallassa kehottaa boikotoimaan vaaleja. Vaalivoiton saavutti kuitenkin venäläinen.

Ihme kyllä, mutta nyt tasavallassa ollaan tyytyväisiä kansallisuuspolitiikkaan. Puhutaan, että kansallisen kulttuurin kehittämiseen on alettu kiinnittää enemmän huomiota kuin marin ollessa presidenttinä. Mainitsen tässä, että Mari Elissä pidettiin jokin aika sitten suomalais-ugrilaisten kansojen teatterifestivaalit. Mukana oli myös Karjalan kansallinen teatteri.

Komin tasavaltaa pidetään parhaita tuloksia suomalais-ugrilaisten kulttuurien kehittämisessä saavuttaneiden alueiden joukkoon kuuluvana. Sielläkin on tasavallan johtajana venäläinen Juri Spiridonov.

Mielestäni kansallisuus ei takaa sitä, että henkilö alkaa ajaa paikkakunnan kantaväestön etuja. Johtajia ei pidä valita kansallisuuden, vaan pätevyyden perusteella. Siinä tapauksessa pystymme ehkä ratkaisemaan monia ongelmia, jotka huolestuttavat meitä jatkuvasti.

Antonina Käbeleva


No 86, 5.11.97

Kaksi kantaa kansallisuuskysymyksestä

Vaaleihin tasavallassa on jäänyt vain vähän aikaa. Poliittiset voimat ovat jo ajat sitten alkaneet valmistautua niihin. Parhaillaan viriää keskustelu Karjalan poliittisen elämän ja vaalijärjestelmän uudistamisesta. Esitän mielipiteeni näistä asioista.

Karjala on Venäjän federaation subjekti, mutta erikoisasemassa oleva subjekti: se on tasavalta eli kansallis-valtiollinen muodostuma. Federaation kokoonpanoon kuuluvalla tasavallalla on oma perustuslaki, lainsäädäntö- ja hallintoelimet, voi olla federaation virallisesta kielestä eroavat omat viralliset kielensä, oma vaakuna, lippu, hymni ja muut valtiolaitoksen tunnusmerkit.

Korostan erityisesti, että jokaisella tasavallalla on omat kansalliset erikoisuutensa. Se lienee tärkein seikka, joka erottaa sen federaation subjektina olevasta alueesta.

Venäjän perustuslaki takaa jokaiselle kansalle kansallisen omaperäisyyden säilymisen. Perustuslaissa on vahvistettu faktisesti myös kansojen itsemääräämisoikeus, koska sen julistava liittosopimus on perustuslaillista tasoa oleva säädös. Perustuslaissakin vedotaan liittosopimukseen.

Itsemääräämisoikeus merkitsee paitsi kansallisen omaperäisyyden säilyttämistä myös oikeutta itsehallintoon kansan asuinalueella.

Täytyy sanoa, että tähän asti tasavallan kansallisia erikoisuuksia ei ole otettu huomioon melkein lainkaan. Karjalan kongressi ja karjalainen liike ovat viime vuosina nostaneet esille tämän kysymyksen, mutta viranomaiset eivät ole kallistaneet korvaansa mielipiteellemme. Viime aikoina Karjalan kansalliset ongelmat on jopa ignoroitu kokonaan.

Se näkyy parhaiten ehdotuksissa muuttaa vaalijärjestelmää: lakkauttaa Karjalan kansallinen vaalipiiri, mm. Vepsäläinen kansallinen volosti ja Kalevalan kansallinen piiri. Ehdotusten mukaan kansalliset alueet pitäisi liittää naapuripiireihin ja perustaa valitsijamäärältään suuremmat vaalipiirit, joissa kantaväestön edustajille ei ole enää mitään mahdollisuutta kilpailla venäläisväestön valtaenemmistön kanssa.

Karjalaan uudistuksia ehdottavat henkilöt vetoavat kansalaisten äänioikeuden perustakeita koskevaan Venäjän lakiin, jonka mukaan vaalipiirien valitsijamäärän pitää muka olla kaikkialla yhtä suuri. He eivät halua ottaa huomioon sitä, että lain monet kohdat eivät vastaa Venäjän perustuslakia. Muun muassa laki ei noudata federaation subjektin valtuuksia lainsäädäntö- ja hallintoelinten muodostamisessa subjektin alueella. Sitä paitsi laissa on ignoroitu kantaväestön oikeudet edustustoon vallanelimissä.

Uudistusten kannattajat sulkevat silmänsä Venäjän liittokokouksen muodostamiskäytännöltä. Onhan Venäjän parlamentin ylähuoneessa 10-miljoonaista Moskovaa ja väkiluvultaan pientä Tšukotkan autonomista piirikuntaa varten kaksi paikka kummallekin.

Lainsäätäjät vetoavat mielellään Yhdysvaltoihin. Kuitenkin siellä valitaan maan kongressiin kaksi senaattoria väkiluvultaan suurimmasta Kalifornian osavaltiosta ja pienimpiin kuuluvasta Mainen osavaltiosta.

Hiljattain Saratovin alue hyväksyi ensimmäisenä Venäjällä lain maan yksityisomistuksesta, vaikka tällainen päätös ei vastaa Venäjällä voimassa olevaa lainsäädäntöä.

Noudatetaanko Karjalassa Venäjän lain kirjainta ja riistetään 6 000 vepsäläiseltä mahdollisuus saada yksi edustajansa lainsäädäntökokoukseen ja kuuluisten runonlaulajien jälkeläiset Kalevalan karjalaiset syrjäytetään tasavallan lainsäädännöstä.

Karjalaisilla ja vepsäläisillä pitää olla välttämätön edustusto tasavallan parlamentissa ja mahdollisuus toteuttaa todella kansallista itsehallintoa. Meillä on vielä säilynyt karjalaisten ja vepsäläisten asuinalueita. Noiden paikkakuntien johtajien pitäisi osata puhua paikallisen kantaväestön kanssa sen omalla kielellä. Kansalliset kielemme ovat katoavia, ja elleivät paikalliset asukkaat voi puhua omaa kieltään johtajiensa kanssa, lähenee kansojemme sukupuuttoon katoaminen nopeaa vauhtia. Hyvä sekin, että Aunuksen karjalaiset voivat puhua livviksi johtajansa Viktor Sorokinin kanssa ja Kalevalan asukkaat karjalaksi ja suomeksi Oiva Mäkelän kanssa. Mitä sitten, jos tilalle tulevat venäläiset?

Tasavallan johtajan ei välttämättä pidä olla karjalainen. Olemme vakuuttuneet, että karjalaisen Viktor Stepanovin neljä vuotta jatkunut toiminta tasavallan johtajana ei ole myötävaikuttanut kansalliseen elpymiseen. Tasavallan venäläisen johtajan on luultavasti epämukava olla kiinnittämättä huomiota kansallisiin ongelmiimme.

Nämä ja muut kansalliset ongelmat ovat varmaankin Karjalan karjalaisten, vepsäläisten ja suomalaisten valitsijoiden huomion keskipisteessä kevään 1998 vaalien valmistelun ja toimittamisen vaiheessa.

Anatoli Grigorjev, Karjalan kongressin toimikunnan puheenjohtaja


No 87, 7.11.97

Vastakkaisia mielipiteitä karjalan kielestä

Yleiskarjalainen 1. neuvostojen edustajakokous totesi 18. helmikuuta 1921 kielikysymystä koskevassa päätöksessään, ettei ole tarvetta ja mahdollisuutta karjalan kirjakielen perustamiseen ja määräsi käyttämään venäjän ja suomen kieliä ottaen huomioon väestön mielipiteet. Silloisessa työkommuunissa oli yli kolmasosa karjalaisia ja puoli prosenttia suomalaisia. Varsinais-Karjalassa, Kalevalan seudulla, käytettiin suomen kieltä. Kommuunin Aunuksen osassa, jota jo silloin pidettiin venäläistyneenä, ehdotettiin venäjän kielen käyttämistä kirjakielenä. Virallisesta karjalan kielestä ei ollut edes puhetta.

Tällaisen politiikan alkulähteillä oli yksi kolmesta kommuunin johtajista (kaksi oli suomalaisia Edvard Gylling ja Jaakko Mäki), Aunuksen karjalainen Vasili Kudžijev, joka oli ainoa kansansa edustaja. Ennen vuoden 1917 lokakuun tapahtumia hän sai lakimiehen korkeakoulukoulutuksen Pietarin yliopistossa.

Lokakuun lopussa 1997 hänen maanmiehensä ja kaimansa, kunnioittamani parlamentaarikko Vasili Bogdanov taistellen karjalan kielen valtion statuksesta nimitti polemiikin vallassa ja kiivastuksissaan ( haluaisin uskoa näin) suomen kieltä miehittäjien kieleksi.

Näyttää siltä, että 77 vuotta sitten esi-isämme katsoivat reaalisemmin elämään ja näkivät tulevaisuuden. Heidän arvostelunsa ylittivät kaikki odotukset.

Eikö olisi parasta jättää kansalliset kielet rauhaan näinä vaikeina aikoina ja olla kiihdyttämättä kansaa? Eihän ole sattuma, että uusissa passeissa ei ole merkintää omistajan kansallisuudesta. Monet karjalaiset ujostelevat puhua äidinkielellään ja jopa häpeävät kansallisuuttaan. Suurin osa Karjalan johtohenkilöistä varjelee jälkeläisiään tältä kieleltä ja suurin osa heistä on rekisteröity venäläiseksi.

Liiallinen kiinnostus kieli- ja kansalliskysymyksistä tasavallassa, jossa on 10 prosenttia karjalaista väestöä, tuottaa sille loppujen lopuksi vain vahinkoa ja vie syrjään todellisista kärkevistä sosiaalisista ja taloudellisista ongelmista.

Sulo Kirillov


No 89, 15.11.97

Suomalaisugrilaiset kirjailijat tapasivat Syktyvkarissa

Lokakuun lopussa Syktyvkarissa pidettiin suomalaisugrilaisten nuorten runoilijoiden ja kirjailijoiden kansainvälinen seminaari. Samanaikaisesti kokoontui suomalaisugrilaisten kirjailijayhdistyksen hallinnon istunto.

Komin tasavallan pääkaupunki otti vastaan Viron, Suomen ja Unkarin kirjailijoita. Venäjän puolesta seminaariin osallistui hanteja, mordvalaisia, karjalaisia ja vepsäläisiä kirjoittajia. Yhdistyksen puheenjohtaja virolainen Arvo Valton oli poissa tapahtumasta, koska Venäjän ulkoministeriö selittämättä syitä kielsi häneltä viisumin. Taloudelliset ongelmat estivät monien muidenkin venäläiskirjailijoiden saapumisen Syktyvkariin.

Karjalaisen valtuuskunnan matkan rahoittivat tasavallan kirjailijaliitto ja kansallisuuspolitiikan ja paikallisen itsehallinnon komitea sekä Mafun-järjestö. Seminaarin tavallisen ohjelman lisäksi vieraat tutustuivat kaupungin nähtävyyksiin ja vierailivat Kortkerosin kylässä Syktyvkarin laitamilla, jossa he kävivät komilaiskirjailijan Mihail Lebedevin haudalla. Vieraat osallistuivat Lebedevin 120-vuotisjuhlallisuuksiin, jossa lausuttiin muun muassa kansallisen kirjallisuuden perustajan Ivan Kuratovin runoja.

Nuoret ahkeria eri alueilla

Aljona Jeltsova, 18, julkaisi ensimmäisen kominkielisen runokirjansa tänä syksynä Syktyvkarissa. Nuoren kirjoittajan runot ovat valoisia ja toivon värittämiä. Niissä heijastuu myös surua ja levottomuutta.

Jeltsovan ikätoveri Uljana Moldavanova kirjoittaa filosofisia kertomuksia hantin kielellä.

Mordvalainen Marina Tarasova toivoo, että häneltä syntyneet sadut herättävät lasten kiinnostusta äidinkieleen.

Ranskalainen Eva Tuluz tutkii suomalaisugrilaista kirjallisuutta. Hän valmistui Sorbonnen yliopistosta ja väitteli tieteiden kandidaatiksi. Nykyään hän opettaa Tarton yliopistossa. Työssään häntä auttaa kymmenen kielen taito.

Toimittaja Jouni Tassavainen katsoo usein maailmaa oman saunansa ikkunasta. Hänen työalueensa on hyvin laaja. Häneltä onnistuvat sekä proosa- että runoteokset. Tassavainen tekee myös valokuvia omiin kirjoihinsa.

Päättäjät tukijoina

Seminaariviikko kului huomaamatta. Lämmin vastaanotto ja huolellisesti suunniteltu ohjelma korvasivat myöhäissyksyn masennuksen. Paikalliset päättäjät, kulttuurialan työntekijät ja tiedotusvälineet olivat ahkerasti mukana kaikissa tilaisuuksissa. Komin kirjailijaliitto on arvovaltainen järjestö tasavallassa, joka pystyy tukemaan jäseniään. Tasavallan hallituksen johto luo suotuisat olot kansallisten kielten ja kulttuurin kehittymiselle.

Nikolai ABRAMOV


No 93, 29.11.97

Pätevyys on tärkeintä, ei kansallisuus

Kymmenen vuotta sitten eräs petroskoilainen tuttavani kerskaili minulle uudella passillaan. Hän kertoi, että Karjalan johtajien kehotuksesta oli päättänyt kirjoittaa itsensä passiin karjalaiseksi. Siitä oli muka hyötyä. Hänen äitinsä oli karjalainen, mutta itse hän häpesi äidinkieltään eikä halunnut tietää sitä. Isänsä puolesta hän oli venäläinen ja melko ylpeä siitä.

Siihen menoon vallanpitäjien uusi tempaus antoi todella mahdollisuuden vaihtaa passia kansallisuuden takia. Karjalaisten osuus väestössä ikäänkuin suureni hiukan. Niin oli helpompi puoltaa alueen statusta sekä säilyttää suuri joukko virkamiehiä ja heidän etunsa. Itse johtajat eivät tahtoneet tietää karjalan kieltä eivätkä kansan kulttuuria riippumatta siitä, mihin kansallisuuteen itse kuuluivat.

Kirjoitin silloinkin lehtiin ihmisten petkuttamisesta. Sanon nytkin, että kansallisuudella passeissa ei ole mitään merkitystä tavallisille ihmisille. Ihmisen arvoa ei pidä määritellä kansallisuuden mukaan, vaan pätevyyden, elämänasenteen, rehellisyyden ja muiden ominaisuuksien perusteella.

Osallistuin muiden Karjalan valtuutettujen joukossa suomalais-ugrilaisten kansojen ensimmäiseen maailmankongressiin. Eräällä väliajalla seurasin, miten Komin tasavallan johtaja Juri Spiridonov keskusteli Komin muiden valtuutettujen kanssa. Komissa kunnioitettu kansallisuudeltaan venäläinen Spiridonov puhui vapaasti komiksi maanmiestensä kanssa. Olin hämmästynyt. Vertailin Spiridonovia Karjalan johtajiin.

Toisessa suomalais-ugrilaisessa tasavallassa Mari Elissä on johtajana niin ikään venäläinen. Hän on asunut siellä kauan, tuntee paikallisen väestön tavat ja kunnioittaa niitä ja taitaa kielen. Siellä monia ongelmia ratkotaan paremmin kuin Karjalassa.

Meidän radikaalit saattavat taas hyökätä minua vastaan ja syyttää minua siitä, että väheksyn karjalaisten roolia Karjalassa. Olen valmis todistamaan kenelle tahansa, että elämämme parantamisessa ei ole tärkeintä kansalaisen kansallisuus vaan pätevyys.

Sulo Kirillov, Prääsä


No 93, 29.11.97

Passiin pitää merkitä kansallisuus

Neuvostovallan vuosina kommunistit eivät onnistuneet ratkaisemaan kansallisuuskysymystä, vaikka 24. edustajakokouksessa sanottiin, että Neuvostoliiton kansoista on muodostunut yhtenäinen neuvostokansa. Siitä ei tullut mitään.

Nykyiset demokraatitkaan eivät ole pystyneet siihen. He jäljittelevät kommunistien toimia, mm. viranomaiset aikovat poistaa passista kansallisuusmerkinnän.

Poliitikot tuovat usein esimerkiksi Yhdysvallat, jossa on yhtenäinen amerikkalainen kansa. Tuo kansa on muodostunut pääasiallisesti vapaiden eurooppalaisten kansojen edustajista, väkivaltaisesti orjuuteen tuoduista afrikkalaisista ja kantaväestöstä – intiaaneista ja eskimoista. Eurooppalaisten juuret säilyivät Euroopan itsenäisissä valtioissa. Kantaväestön ja neekerien oikeuksia rikottiin. Yhdysvallat ei ole esikuva, johon pitää pyrkiä.

Jos Venäjällä toteutetaan tuollainen yhdistys, kaikki alkuperäiskansat, joita on noin kaksisataa, joutuvat ala-arvoiseen asemaan, assimiloituvat ja katoavat sukupuuttoon.

Passi on Venäjällä tärkein henkilöllisyys- ja kansallisuustodistus, joka antaa kansalaiselle oikeuden omaan kansaansa. Se on myönteinen tekijä, jota ei ole muilla monikansallisten valtioiden kansoilla.

Kun passista poistetaan kansallisuus, hävittää se lainsäädännöllisesti ihmisen kansallisen statuksen ja riistää häneltä oikeuden kansalliseen alueeseen, kieleen ja kulttuuriin. Tällä tavalla vallanpitäjät ratkaisevat kansallisuuskysymyksen. Stalin sanoi, että kun ei ole kansaa ei ole ongelmiakaan. Voidaan sulkea kansalliset koulut, kieltää kansalliset kokoukset ja karkottaa pois omalta maalta. Sellaista on jo ollut ja voi toistuakin.

Kuka Venäjällä uskoo ilman todistusta, että henkilö edustaa tiettyä kansallisuutta? Venäjällä on totuttu uskomaan vain papereihin. Varmaan löytyy sellaisia, jotka haluavat käyttää tilannetta hyväkseen.

Kantaväestö ei usko, että Venäjällä kiinnitetään tarvittavaa huomiota alkuperäiskansojen kehitykseen, kun passista poistetaan kansallisuusmerkintä. Passiin pitää mielestäni merkitä kansallisuus.

Viktor Mutanen, Segeža


No 94, 3.12.97

Karjalan suomenkielinen kirjallisuus

Tällä nimellä on ilmestynyt Pietarin Nauka-kustantamossa kolmiosaisen Karjalan kirjallisuudenhistorian toinen osa. Sen on valmistanut painoon Karjalan tiedekeskuksen kielen, kirjallisuuden ja historian tutkimuslaitos. Tekijä on filologian kandidaatti Elli Aalto, joka asuu nykyisin Suomessa.

Karjalan suomenkielinen kirjallisuus on vahva kerros Pohjois-Euroopan kirjallisuusprosessissa. Tekijä käsittelee sen kehitysvaiheita syntylähteiltä meidän päiviimme.

Suomenkielisen kirjallisuuden alullepanijoina Karjalassa olivat sen kantaväestön edustajat karjalaiset, inkeriläiset ja maahan muuttaneet suomalaiset. Aalto on valottanut kirjallisuuden kehitystä erottamattomassa yhteydessä historialliseen prosessiin koskeeko se kansanrunouden perinteitä tai suomenkielisen nykykirjallisuuden tunnettuja nimiä kuten Jalmari Virtasta tai Vladimir Brendojevia.

Tiiviyden ja selkeän esitystavan ansiosta teos löytää epäilemättä tiensä muidenkin kuin tutkijoiden luo. Tekijä on esittänyt muista riippumattoman kantansa monista ongelmista. Tutkimustyön aiheiden joukkoon kuuluvat mm. yksilönpalvonta ja kirjailijoiden traagiset kohtalot ja rajan taakse 1920–30-luvuilla joutuneiden Inkerinmaan kirjailijoiden jäämistö.

Aikaisemmissa tutkielmissa Karjalan kirjallisuuden historiasta Karjalan suomenkielistä kirjallisuutta on kosketeltu melko niukasti, sillä useimmat suomen kielellä kirjoittaneista kirjailijoista joutuivat vainojen uhreiksi. Elli Aalto on valaissut ensimmäisen kerran täydellisesti monien kirjailijoiden tuotantoa.

Natalja Krasavtseva


No 95, 6.12.97

Karjalan kulttuurin ilta kiinnosti yleisöä

Sunnuntaina Karjalan kansallisten kulttuurien keskukseen kerääntyi karjalan kansan kulttuurista kiinnostuneita. Pieni sali oli täynnä. Tilaisuus veti puoleensa eri-ikäistä yleisöä alle kouluikäisistä vanhuksiin. Suuri osa kuulijoista oli kantakarjalaisia ja esittäjien omaisia.

Tilaisuudessa muisteltiin vajaa kuukausi sitten kuollutta tunnettua kanteleensoittajaa Maksim Gavrilovia. Gavrilovilla oli monia suunnitelmia karjalaisen kulttuurin kehittämiseksi. Hän halusi muun muassa opettaa lapsille pienestä pitäen kanteleen soittamista.

Karjalan kanteleniekka seurasi illan tapahtumia mustaan reunustetusta kuvasta keskeltä salia.

Tilaisuuden ohjelma oli monipuolinen.

Aleksandr Volkov esitti yleisölle runoja uudesta Pieni Dessoila -kokoelmastaan sekä karjalan että venäjän kielellä. Kokoelman esittelytilaisuus pidettiin 21. marraskuuta Essoilassa, runoilijan kotikylässä. Melkein kaikki runot on aikaisemmin julkaistu Oma mua -lehdessä. Karjalainen kuoro Oma pajo esitti Volkovin ensimmäisestä runosta tehdyn laulun.

Kuoro ilahdutti yleisöä kansanlauluilla ja -tansseilla koko illan ajan. Esitettiin myös naislaulajien uusia kansalliseen tapaan räikeitä juhlapukuja.

Yleisö piti eniten taitavista musiikkiesityksistä: nuorista kanteleensoittajista sekä konservatorion opiskelijoiden esittämistä karjalaisista joiuista ja tšastuškoista. Nuorilla laulajilla ei kaikki aina onnistunut, mutta esittäjien into korvasi kuitenkin täydellisesti kaikki puutteet. Tilaisuutta maustoi pelimannimusiikki.

Politiikka ja taide kävivät rinnakkain

Tilaisuudessa puhuttiin karjalaa. Tuon tuosta puheissa vilahteli venäjänkielisiäkin sanoja ja kokonaisia lauseita.

Suomalainen kuulija tietenkin ymmärsi karjalankielistä ohjelmaa ja juontoa. Yleisön joukossa oli kuitenkin myös venäläisiä, joille olisi ollut kohteliasta järjestää hyvä tulkkaus.

Salissa oli huono akustiikka, joka vaikeutti sekä laulajien, etta erityisesti A.Volkovin esitystä. Lisäksi runoilija venytti esitystään niin, että yleisö alkoi väsyä ja kuljeskella edestakaisin salin ja aulan välillä. Tällöin oli jo taysin mahdotonta kuulla runoilijan esitystä.

Konsertissa nousi esille myös ajankohtainen poliittinen kysymys.

Ensi vuoden alussa voimaan tuleva passiuudistus huolestuttaa vähemmistökansallisuuksien edustajia, silla uudessa passissa ei tule olemaan merkintää kansallisuudesta.

Karjalan rahvahan liiton puheenjohtaja Pekka Zaikov sanoi pelkäävänsä, että tämän uudistuksen tuloksena eri kansallisuuksien välille saattaa syntyä ristiriitoja ja venäläistyminen lisääntyy. Liitto haluaa esittää Karjalan hallitukselle pyynnön kansallisuusmerkinnän säilyttämisestä, jos passin omistaja niin toivoo.

Yleisön keskuudessa oli eri mielipiteitä Zaikovin ehdotuksesta, vaikka sen puolustajiakin löytyi. Vilkasta keskustelua aiheesta ei kuitenkaan syntynyt.

Laura HANSKI, Marina TOLSTYH, Irina LAGUNOVA


No 98, 17.12.97

Anatoli Grigorjev: Federaation vaalilaki loukkaa alkuperäiskansojen ja kansallisten vähemmistöjen oikeuksia

Karjalan kongressin toimikunnan puheenjohtaja Anatoli Grigorjev harkitsee vakavissaan osallistumistaan vaalimaratoniin tasavallan hallituksen puheenjohtajan tai parlamentin jäsenen paikasta. Hän ei ole vielä tehnyt lopullista päätöstään, mutta ei salaa ajatuksiaan tulevaisuuden näkymistä.

Nykyisistä tasavallan poliittisista vaikuttajista Grigorjevin mukaan voittajiksi voivat yletä vain Viktor Stepanov tai Natalja Kotsjuba.

– Edellisissä vaaleissa Karjalan kongressi kannatti Viktor Stepanovia uskoen, että tasavallan päämieheksi sopii parhaiten karjalainen. Valitettavasti toivo oikeasta kansallisesta politiikasta ja alkuperäiskansojen kielen ja kulttuurin elvyttämisestä ei toteutunut samoin kuin myöskään talouden nostaminen lamasta, Grigorjev toteaa.

Viktor Stepanovin vahvoina ja pisteitä vaaleissa lisäävinä puolina kongressin johtaja mainitsee kokemuksen, poliittisen herkkyyden, suhteet Moskovaan ja valtakunnallisen arvovallan. Stepanovin heikkoutena on hänen muodostamansa hallitus, joka ei ole pystynyt kohentamaan tilannetta neljän vuoden aikana. Jos tasavallan lainsäätäjät hyväksyvät päämiehen ehdotuksen jakaa ylin valta presidentin ja pääministerin kesken, Stepanoville on melkein taattu voitto tulevissa vaaleissa vallan poliittisen haaran päämiehen paikasta.

Natalja Kotsjuban sopivuutta hallituksen puheenjohtajaksi Anatoli Grigorjev ei epäile, mutta pelkää, että maassa vallitseva sukupuolidiskriminaatio ja kansalaisten epäluulot naisjohtajan kyvyistä saattavat estää Kotimme Venäjä -liikkeen Karjalan osaston johtajan vaalivoiton.

Grigorjev uskoo, että on valmis suostumaan Karjalan kongressin ehdokkaaksi tulevissa vaaleissa, jos yllämainitut henkilöt eivät ilmoita halustaan osallistua vaalitaisteluun puheenjohtajan paikasta. Vahvana puolenaan hän pitää riippumattomuuttaan poliittisista ja finanssiryhmistä sekä karjalaisuuttaan eli kuuluvuuttaan tasavallan kantaväestöön.

Nykyinen Venäjän federaation vaalilaki on ristiriidassa maan perustuslain kanssa ja loukkaa mm. alkuperäiskansojen ja kansallisten vähemmistöjen edustusoikeuksia ja mahdollisuuksia tulla valituiksi federaation alueiden johtaviin elimiin.

– Jos tasavallan lainsäätäjät hyväksyvät vastaavat uudistukset omaan vaalilakiin, Karjalan kongressin on pakko etsiä oikeudenmukaisuutta EU:n neuvoston ja Itämeren maiden neuvoston kautta. Emme voi suostua käytäntöön, että vähälukuiset itsenäiset vaalipiirit Vepsäläinen kansallinen volosti ja Kalevalan kansallinen piiri yhdistetään vaaleissa naapurialueisiin. Sulautuen venäläiseen valtaenemmistöön vepsäläiset ja karjalaiset menettävät perustuslaissa taatut itsemääräämisoikeutensa ja oikeutensa osallistua valtion johtoelimiin, Grigorjev selittää.

Irina Filippovitš


< Karjalan joukkotiedotusvälineet

< Karjalaiselle sivulle (suomeksi / po-russki / in English)