Keltit olivat indoeurooppalaista murretta puhuva kansanryhmä, joka saapui Länsi-Eurooppaan noin tuhat vuotta ennen historiankirjoista tuttuja germaanien kansainvaelluksia. Kelttikielet levisivät mm. Balkanille (galatalaiset), Pohjois-Italiaan (lepontti), Iberian niemimaalle (keltibeeri), nykyiseen Ranskaan (gallia) ja tietysti Brittein saarille. Rooman vallattua kelttikieliä puhuvien kansojen alueet manteren puolella kielet kuolivat sukupuuttoon ja romaaniset (latinasta johdetut) kielet syrjäyttivät ne. Tähän oli syynä ennen kaikkea kelttikielisten alueiden kehittynyt kaupunkikulttuuri. Roomalaisten ei tarvinnut rakentaa kaupunkeja Galliaan - niitä oli siellä jo. Näin gallialaisten kaupunkeihin tarvitsi vain pystyttää roomalainen hallinto, roomalaiset kauppayhteydet ja muu roomalainen yhteiskuntajärjestelmä, ja sitä mukaa latinan kielikin levisi yleiseen käyttöön. Muistot kelteistä jäivät kuitenkin paikannimistöön. Niinpä Dordogne Ranskassa säilyttää nimessään kelttiläistä sanaa, joka tarkoittaa vettä, eritoten virtaavaa vettä (kymrin dwr - w äännetään u:na - ja iirin dobhar). Myös Pariisin nimi tulee paikalla eläneestä kelttiheimosta - roomalaiset antoivat kaupungille nimeksi Lutetia Parisorum, pariisiheimon Lutetia, mutta Lutetia jäi käytöstä pois ja Pariisi jäi. (Jostain kumman syystä suomennetuissa Asterixeissa puhutaan aina Parisiumista, vaikka Goscinny ja Uderzo itse käyttivät Lutetiaa. Luuliko kustantaja, että suomalaiset lapset muka eivät osaisi katsoa Historian peruskartastosta Rooman valtakunnan karttaa? Taas peruskoululaisia aliarvioidaan!)
Antiikin kelttien elämästä tiedetään lähinnä sen verran kuin arkeologisten todisteiden ja roomalaisten auktoreiden (esimerkiksi Caesarin) avulla voidaan päätellä. Kelttien muinaisuskonnosta ollaan hyvin huonosti perillä, ja melkoisella varmuudella voidaan sanoa, että "wicca", "druidien puuhoroskooppi" ja muut "kelttikulttuurin" nimellä levitettävät new age -hörhöjen ideat perustuvat suurimmaksi osaksi myöhäsyntyisiin spekulaatioihin. (Luullakseni osan näistä ideoista on kyllä pannut alulle oikea keltti, nimittäin Iolo Morgannwg, 1700-luvun walesilainen visionääri ja narkomaani, joka muistutti elämäntyyliltään ja ajatusmaailmaltaan kumman paljon 1960-luvun hippejä.) "Kelttiläisyyden hämärä" eli englantilaisten - kelttikieliä ja kelttikulttuureja sortaneiden ja tuhonneiden barbaarivalloittajien - epämääräiset, jopa valheelliset ja väärennetyt haaveilut omasta kelttiläisestä alkuperästään ovat varastaneet näyttämön oikealta, vielä elävältä kelttikulttuurilta. Myös puheet kelttien "pakanallisuudesta" on syytä unohtaa: keltit kääntyivät kristinuskoon aikaisemmin kuin suurin osa muusta Euroopasta, ja "pakanallisten" kelttien sijasta olisi puhuttava kristityistä kelteistä. Irlantilaisten tapa kutsua maataan "pyhimysten ja oppineiden saareksi" (oileán na naomh is na n-ollamh, island of saints and scholars) on historiallisesti jo paljon perustellumpaa.
Kaikki nykyään elävät kelttikielet ovat siis britteinsaarelaista alkuperää. Eläviä kelttikieliä on neljä: iiri (Gaeilge), kymri (Cymraeg), skottigaeli (Gáidhlig) ja bretoni (Brezhoneg). Tämän lisäksi manksia (Gaelg Vanninagh) ja kornia (Kernewek) yrittää kumpaakin elvytysliike nostaa takaisin luonnollisen puhekielen asemaan.
Näistä kuudesta kielestä gaelilaisin kieliin kuuluvat iiri, skottigaeli ja manksi, brittiläisiin kieliin kymri, bretoni ja korni. Kummankin alaryhmän sisällä kielten keskinäinen ymmärrettävyys on suuri: iiriä osaavalle skottigaeli on tuskin vaikeampaa kuin tanska ruotsinpuhujalle. Toisaalta kymri, bretoni ja korni ovat kaikki yhtä täydellistä siansaksaa iirin osaajalle: tarvitaan jonkin verran kielitieteellistä asiantuntemusta sukulaisuuden toteamiseksi, olkoonkin että sellaisten sanojen kuin fáisc! = "puserra!" (iiriä) ja gwasg = "kirjapaino" (kymriä) toteaminen samanlähtöisiksi ei välttämättä vaadi kovin perusteellisia tutkimuksia.
Bretonia puhutaan nykyään mantereen puolella, Bretagnessa, mutta sillä ei todennäköisesti ole suoraa yhteyttä gallian kieleen - se siis ei ole Asterixin ja Obelixin jälkipolville säilyttämä gallian kieli. Kornia puhuvia kalastajia muutti joskus 600-luvulla jKr. Cornwallista Bretagneen: mahdollisesti kyseessä oli pitkäkestoinen prosessi, joka alkoi kausiluontoisella leiriytymisellä toiselle puolelle merta. Näin sai alkunsa bretonin kieli, jota optimistisimpien arvioiden mukaan puhuu äidinkielenään vielä miljoona ihmistä. (Luultavasti nämä arviot ovat aika lailla yläkantissa.) Ei tietenkään ole mahdotonta, että Bretagnessa olisi tuossa vaiheessa vielä asunut Asterixin ja Obelixin oman kielensä säilyttäneitä jälkeläisiä; mutta se vähä mitä heidän kielestään oli jäljellä sulautui juurikaan jälkiä jättämättä Brittein saarelta tulevien brittien kieleen.
Bretoni jakaantuu useisiin murteisiin (neljään päämurteeseen), joiden erot ovat niin suuria, että niillä on pitkään ollut toisistaan eroavat kirjakielet. Eritoten Gwenedeg- eli Vannetais-murre on kuuluisa vaikeudestaan muiden murteiden puhujille.
Bretoni oli pitkään hyvin katolinen kieli - suurimmaksi osaksi sen kirjallisuus oli uskonnollista propagandaa, ja "kirjaa" ja "rukouskirjaa" tarkoitti monissa murteissa sama sana. Tähän tuli muutos tällä vuosisadalla, kun raivokkaan tuottelias bretoninkielinen kirjailija Louis Némo - kirjailijanimeltään Roparz Hemon päätti tykönänsä laatia bretonin kielelle modernin kirjallisuuden. Yhdessä Gwalarn- eli "Luode"-nimisen koulukuntansa (Bretagne on Luoteis-Ranskaa, siitä nimi) Hemon myös toteutti tämän uhkauksen, mm. kääntämällä bretoniksi englanninkielisiä kirjailijoita - Hemon itse käänsi Edgar Allan Poeta. Hemonia pelättiin ja kunnioitettiin bretoninkielisissä kirjallisissa piireissä, ja sen mukainen oli hänen teostensakin vaikutus. Hän oli ankara kielenpuhdistaja, joka ei suvainnut kirjallisessa tyylissä tarpeettomia puhekielen ranskalaisuuksia.
Kymrin kieltä puhutaan Walesissa, ja sen asiat ovatkin sitten selvästi paremmissa kantimissa kuin bretonin: sitä puhuu puoli miljoonaa ihmistä, mutta määrät ovat kasvussa. Koska kymri on aina ollut elävä kirjakieli, sen status ei ole ikinä päässyt sillä tavalla laskemaan kuin iirin, bretonin ja skottigaelin. Kymri jakautuu kahteen päämurteeseen, pohjoiseen ja eteläiseen, jotka eroavat toisistaan aika paljon; kirjakieli on hyvin kaukana puhutusta kielestä muoto- ja lauseopin osalta. Merkittäviä kirjailijoita kymriksi on paljonkin, ja loppua ei näy: skaala ulottuu vapaakirkollisista uskonnollisista runoilijoista nykyprosaisteihin.
Kornin kieli on nykyään muutaman sadan puhujan varassa: kansan puhekielenä se sammui jo 1777, kun Mouseholen Dolly Pentreath kuoli; häntä pitempään elivät kuitenkin muutamat paikallishistoriasta kiinnostuneet tutkijat ja perinteenkerääjät, jotka opettelivat kornia vieraana kielenä syntyperäisiltä puhujilta. Korninkielisyysliike on kuitenkin kärsinyt vaikeista linjariidoista, koska se ei ole päässyt yksimielisyyteen siitä, olisiko puhekieleksi elvytettävä klassisten mysteerionäytelmien (1400-1500-luvun) korni vai viimeisten syntyperäisten puhujien, kuten Dolly Pentreathin, tutkijoiden muistiinpaboihinsa tallettama korni. Kielen oikea ääntäminen on tietysti suurin ongelma, koska 1700-luvulla ei ollut vielä levysoittimia eikä nauhureita. Jos esim. iirin kieli kuolisi sukupuuttoon, sen herättäminen henkiin murteita myöten olisi paljon helpompaa, koska äänilevynauhoituksia on tehty niin paljon.