Kadulla kulkee aamuyön tunteina kotiluolansa piiloon muuan hullu kostaja hyvin suoritetun työrupeamansa jälkeen. Hullujen kostajien tapaan hän on pukeutunut mustaan väljähihaiseen viittaan ja valkaissut kasvonsa kalkilla, rekvisiittana roikkuu vielä vyötäisillä tiimalasi, olkapäälleen hän on viskannut viikatteensa, työkalunsa. Koska sillä huitominen kysyy kahden käden voimia, hän ei juurikaan vaivaudu pitämään tiimalasiaan kourassa. Monien tällä alalla toimivien mielestä se tulisi kohottaa uhrin nähtäväksi ennen kohtalokasta iskua, mutta meidän miehemme ei paljoakaan piittaa hienostelusta. Mokoman pelleilyn takia yksikin kollega oli vähällä paljastua virkavallalle, ja jos niin pääsee käymään, koko alan tulevaisuus on vaarassa Kuka voi ottaa vakavasti viikatemiestä, joka kompastuu kaavunhelmoihin, heitetään putkaan, tuomitaan rosiksessa ja suljetaan poseen kuin kuka tahansa Siltavuoren Jamppa?
Viime liittokokouksessa Veren Hyhmä piti retorisesti ylevän puheenvuoron tyylikkään itsemurhan puolesta siinä tapauksessa että jäädään kiinni. Porukat eivät mokomasta olleet vallan innoissaan. Kalman Henkäys, joka tapansa mukaan oli unohtanut harjata hampaansa, huomautti Vertsylle kuivasti, että hullu kostaminen ei tarkoita itsensä, vaan muiden tappamista - "kuten Rokan Antti sanoisi", meidän miehemme mumisi vierustoverilleen. Kalmis oli sitä mieltä, että hullun kostajan elämä on ja sen tulee olla jo perusluonteeltaan terveellistä, koska se antaa ihmiselle mielekästä ja moraalisestikin kohottavaa tekemistä. "Työttömät tekevät itsemurhia, poliittiset vangit eivät, koska työttömien elämällä ei ole tarkoitusta, vankien elämällä on, vaikkei se sitten olisi muuta kuin hengissä roikkuminen vartijoiden kiusaksi", julisti Kalmis. "Myös hullun kostajan elämällä on tarkoitus."
Silpoviiltäjän mielestä Kalmis oli väärässä. Silpsu totesi, että jokaisen hullun kostajan on syytä tiedostaa elämäntyylinsä terveysriskit. Vaikka hullujen kostajien keskuudesta löytyykin monenlaista ammattitaitoa, myös lääkäreitä, - kaikkien katseet kohdistuivat tässä kohtaa Veriveitseen - alan työterveysongelmia ei ole vielä lähestulkoonkaan ratkaistu. Lääkkeiden ja lääkintävälineiden hankinta on vaikeaa, koska huumehysterian vuoksi esimerkiksi apteekkien ryöstämiseen liittyy enemmän vaaroja kuin kohtuudella voi vaatia. Sitä paitsi, jos ryhmä kostajia iskee apteekkiin, se on omiaan vaarantamaan koko alan maineen: ihmiset alkavat pitää meitä tyhjänpäiväisinä narkomaaneina. Mitä sitten tulee hammashoitoon...
Kalmikselta ainakin menee maine, jos se saa hammashoitoa, huikkasi joku välihuutaja, ja koko liittokokous räjähti nauruun.
Niinpä niin, meidän miehemme tuumiskeli, vaikka tässä työssä on omat ilonsa ja vaikka se tavallaan antaa ihmiselle paljon onnistumisen kokemuksia, se on hyvin yksinäistä. Kavereita ja kollegoja voi tapailla vain pari kertaa vuodessa: liiton talvipäivillä, liittokokouksessa ja viikatejuhlissa; muuten on yksin synkkien ajatustensa kanssa. Internetiäkään ei uskalla käyttää, vaikka jotkut kaverit kyllä ovat miettineet oman keskusteluryhmän tai sähköpostilistan avaamista hulluille kostajille. Ja tämä nykyaikainen turvavaltio rajoittaa elämää muutenkin, valvontakamerat esimerkiksi ovat itse perkeleen keksintö. Onnekas se joka sai tehdä tätä hommaa Viiltäjä-Jackin aikakaudella, kun sarjamurhaajakin saattoi toimia paljastumatta.
Mutta loppujen lopuksi hullu kostaminen kuuluu moderniin tai postmoderniin elämään, miehemme tuumiskeli. 1800-luvulla, viktoriaanisena aikana, kun kahlittu sukupuolivietti sekoitti nuorten ja vähän vanhempienkin ihmisten pään ja sai heidät syyllistymään hirmutekoihin, oli vielä mahdollista kuvitella, että viiltäjät ja joukkomurhaajat haipuisivat historian hämäriin heti kun joku Freudin kaltainen nostaisi kissan päydälle ja kertoisi mikä meitä oikeasti liikuttaa kaiken hienostelun ja kiertoilmaisujen takana. Tuli Freud, tuli seksuaalinen vallankumous, mutta vääryys ei kadonnut maailmasta: kuusikymmenluvun jälkeenkin teki kipeää panna sormi kynttilänliekkiin.
Vääryys jäi eloon, ja niin jäi myös se mitä raamatullisesti voitaisiin nimittää vaikka vanhurskauden janoksi: halu tasata tilit väärintekijän kanssa ja palauttaa oikeus voimaan. Patoutuneiden viettien heittelemän sarjamurhaajan tilalle astui hullu kostaja, joka tietää mitä tekee: hän jakaa oikeutta, jolle on pyhittänyt elämänsä. Oikeus tapahtukoon, vaikka maailma sortuisi! Maailmaa ei voi pelastaa, mutta ainakin se saa painua mailleen jylhän juhlallisesti, hullujen kostajien huolehtiessa epäitsekkäästi siitä, että maailman tuhonnut paha saa palkkansa. Jos ilmestyskirjan Jumala ei ihmiskunnan iltaruskossa saavukaan jakamaan oikeutta eläville ja kuolleille, niin ainakin me hullut kostajat voimme pitää huolen siitä, että edes jotkut elävistä kärsivät rangaistuksensa.
Vanhana kristittynä Herramme Miekka, kavereiden kesken Herrain Herkku, tai Herkku vaan, pyrkii tietenkin suurin ponnistuksin sovittamaan yhteen uskonsa ja hullun kostajuutensa. Monilla hulluilla kostajilla on takanaan jonkinasteinen kristillinen kasvatus. Ei tietenkään siinä mielessä kristillinen kuin nykyisen lällyn älykköateismin ennakkoluuloiset ja omasta ennakkoluulottomuudestaan kirkassilmäisen vakuuttuneet edustajat sen mieltävät: hullut kostajat eivät yleensä ole kotoisin karismaattisten kadunkulmasaarnaajien lahkoista. Ehei, pikemminkin he ovat kasvaneet korkeakirkollisissa kodeissa, joiden hieman naiivina filosofiana oli kristinuskon lietsoma luottamus korkeamman, kosmisen oikeudenmukaisuuden olemassaoloon. Mutta kun sellaisen opin saanut nuorukainen näki kaiken sen pahan, mitä auringon alla tehdään niin Herran kuin herrojenkin rankaisematta, rele juuttui kiinni ja pojasta kehkeytyi asiaankuuluvien vaiheitten kautta hullu kostaja.
Asiaan kuuluu tietysti sekin, että noissa kodeissa uskonto tahtoo erottamattomasti sotkeutua isänmaallisuuteen - ja se sana on toisesta maailmansodasta saakka tarkoittanut meidän oloissamme samaa kuin kostoa hautova katkeruus idän ilkiötä kohtaan. Ne kuolaavien ja liikutuksissa lattiaa järsivien hihhulien lahkot, joita lällyateisti ensimmäisenä ajattelee kuullessaan sanan "uskonnollinen", tietävät varsin hyvin, että isänmaan asia juuri tuon kostonhimon takia voi hyvin olla perkeleen asia ja että miehen mielestä oikea on monikin tie joka lopulta on kuoleman tie. Mutta kilteistä, pikkuisen kirkollisista ja pikkuisen isänmaallisista miljöistä kasvaa nuorukaisia, joiden mielessä kosto, aseet ja Jumala ovat aina kuuluneet yhteen eikä niiden välillä ole tuntunut vallitsevan mitään suurta moraalista eikä teologista ristiriitaa. Eikö meidänkin miehemme tavallaan ollut juuri sitä porukkaa?
Herramme Miekka sitä vastoin oli kotoisin vapaakirkolliselta taholta, kunnes oli älyköitynyt sieltä ulos, hulluun kostajuuteen. Mahdollisesti siltä suunnalta löytyivät myös hänen uhrinsa, mutta sitä meidän miehemme ei voinut tietää. Hullut kostajat eivät yleensä puhuneet toisilleen siitä, kelle he kostivat ja miksi, ja olivatko heidän surmaamansa ihmiset itse koston kohteita vai näiden sukulaisia, ystäviä ja perheenjäseniä: sekä suoria että epäsuoria iskuja harrastettiin. Oliko koston syy henkilökohtainen, poliittinen, uskonnollinen? Siihen kukin saattoi vastata vain omalta osaltaan. Hulluja kostajia vetää yhteen ammattiveljeys, herrasmiessopimus, jonka mukaan jokaisen henkilökohtainen asia oli hyvä ja kosto aiheellinen ja kaikkien taistelu sikäli yhteinen, että toista oli autettava tarpeen vaatiessa. Viimeksi Herkku oli todennäköisesti surmannut pari jonkin sortin vanhinta jostain miehellemme tuskin tutusta uskonnollisesta sirpaleryhmästä. Ainakin siltä näytti, sillä Herkku oli keikalla vähän ennen kuin noiden herrojen kuolemasta kerrottiin televisiouutisissa. Olivatko he Herkun omaa lahkoa vai jotain muuta? Olivatko he rääkänneet Herkkua hänen lapsuudessaan? Edustivatko he vain jotain sen tyyppistä väärää uskonnollisuutta, jota vastaan Herkku oli vannonut taistelevansa oikean rakastavan Herransa nimessä? Siitä ei ollut tietoa. Oli vain kahden seurakunnanvanhimman ruumiit ja Herkun verinen viikate.
Uskonnollinen tausta sopi tietysti hullun kostajan pirtaan sikäli, että alalla ei sovi käyttää viinaksia. Moiseen ei ole varaa, sillä kännissä kerskaaminen olisi miehen meno - ja jotkuthan meistä joutuvat kulkemaan siviilivetimissä tavallisen kansan keskellä. Toiset kyllä käyttävät joskus keikoilla amfetamiinia pysyäkseen pirteinä, mutta koska aineiden hankkiminen tuo turhia riskejä koko alalle, piripää voi saada potkut killan riveistä.
Alkoholia juovia ihmisiä täällä lähinnä pilkataan. Herkku kertoi taannoisesta keikastaan, jolla hänen piti tappaa erään häiskän perhe hänen silmiensä edessä. Mutta osoittautui, että häiskän vaimo ja lapset olivat aikapäiviä sitten lähteneet kävelemään, ja mies itse oli niin vaikeasti alkoholisoitunut, ettei hän erilaisiin juoppohulluusnäkyihin parkkiutuneena ollut edes älynnyt säikähtää viikatemieheksi sonnustautunutta Herkkua. Äijä tarjoili vain ryyppyä noutomiehelle, "vai eikös teidän virassa sallita työmaajuopottelua?" Tuollainen tyyppi ei olisi tajunnut vaikka hänelle olisi kuinka kostettu: perheen hän tuntui huurujensa keskellä unohtaneen, omasta hengestään hän ei liioin tainnut enää paljoa piitata. Ainoa tapa tuottaa hänelle kärsimystä häntä olisi ollut viinojen vieminen pois. Mutta silloin hän olisi selvittyään saattanut jopa yrittää kuiville kierteestään, ja mikä rangaistus se sitten olisi ollut? Herkku mietti jonkin aikaa jopa sellaista mahdollisuutta, että hän voisi hoitaa kaverin ulos putkestaan, kunnes perhe palaisi kotiin ja hän voisi tyytyväisenä silpaista hengen maalle niin miehen akalta kuin kakaroiltakin. Yleisen naurunhörähtelyn säestämänä Herkku totesi vakavan harkinnan jälkeen luopuneensa tästä sinänsä nokkelasta ajatuksesta ja jättäneensä äijän jatkamaan pämppäämistään kaikkien pullojensa keskelle. Mutta ei sekään kovin kaksinen kosto ollut, ei edes hullu kosto: maratonkänninsä euforiassa mies oli onnellisen tiedoton kavalasta maailmasta, joten hänen nykytilaansakaan ei täydellä todella voinut pitää minään kiirastulena.
Vitsinähän Herkku tuo jutun kertoi, mutta meidän miehemme ei oikein jaksanut nauraa sille tällaisella hetkellä, kun raajoihin ja silmänurkkiin hiipivä uupumus sai kaiken muun kuin kelpo unen tuntumaan turhanpäiväiseltä: jopa koston, itse elämäntehtävän ja kutsumusviran, mielekkyys näytti hämärtyneen. Ne joille kostat eivät välttämättä jaksa mokomasta edes järkyttyä. Maailma tasii, aika parantaa haavat, sanotaan. Vielä mitä: maailma latistaa ja aika turruttaa kivun. Raskaan työnsä rasittama, menestyksensä alkoholisoima mies ei enää jaksa piitata edes siitä, että perhe murhataan tai että hän saa viikatteen omiin sisuksiinsa: jälkimmäinen vaihtoehto tuntuu oravanpyörässä teilatusta nykyihmisestä vain armeliaalta vapahdukselta. Elämä on itsessään jo niin suuri rangaistus näinä aikoina, ettei hullukaan kosto voi sattua pahemmin. Ja Kalmis jaksaa vaahdota hullun kostajan mielekkäästä, tarkoituksentäyteisestä elämästä! Varsinainen romantikko! Taitaa vain karkoitella omia epäilyksiään. Motivoidu tässä sitten hommiin, kun asiakkaatkin ovat jo valmiiksi lopussa!
Näiden turhautuneiden tuumien vallassa miehemme saapui piiloluolaansa. Karu, mutta kodikas koppero sai hänen mielensä taas hetkeksi virkistymään siihen valppaaseen tilaan, joka vallitsee tuntia paria ennen nukkumaanmenoaikaa. Hän päätti katsoa videolta ajastimen nauhoittamat television iltauutiset. Hullulla kostajalla on omat vaikeutensa internet-vallankumoukseen osallistumisessa, mutta hänenkin on seurattava aikaansa. Hullut kostajat katsovatkin yleensä paljon televisiota. Poliisijännärit kuuluvat monien lempiohjelmiin: Herkku ja Kalmis johtavat ranskalaisen Junakyttä-sarjan epävirallista ihailijakerhoa, joka kokoontuu joka viikatejuhlissa.
Pääuutinen oli erään varakkaan nuoren urheilutähden törkeä pahoinpitely. Hänet oli löydetty kotoaan pahasti silvottuna, mutta hengissä. Silmät oli puhkottu, jotta kaveri ei voisi tunnistaa rääkkääjäänsä. Hänen lihaksensa oli viillelty ja jänteensä katkottu niin, ettei hänestä enää tulisi kalua kentälle eikä kaukaloon. Miehemme ei tiennyt kumpaan, sillä uutisissa ei mainittu miekkosen urheilulajia. Varmaankin oletettiin, että se oli jo jokaisen lojaalin kelpo kansalaisen tiedossa.
Sitä mukaa kun yksityiskohtia kerrottiin, miehemme valpastui: hän nyökkäili asiantuntijan ilmein kuin herkkusuu hyvässä ruokapaikassa. Varmaan Silpsun hommia, hän tuumi. Silpsu harrastaa tuollaisia juttuja, ja hänellä on jotain hampaankolossa urheilijoita vastaan. Osaava kaveri kyllä, ja älysi puhkoa silmät, se on aina kotiinpäin. Silpsu osasi homman, sitä ei voinut kiistää. Ammattitaito oli kunnossa, kyllä Silpsun täytyi olla ylpeä. Miehemme tuli yhä paremmalle tuulelle, hän tunsi itsensä miltei hilpeäksi kohottaessaan peukalonsa ja sanoessaan itsekseen: "Jess! Koston pojat!" Totta vieköön, oli tämä sentään elämää. Kavereissa oli vielä potkua!