Irlannin kristinuskon ja oppineisuuden kultakausi sai alkunsa kuudennella vuosisadalla jKr ja jatkui yhdeksännelle saakka. Tallessa on valtava määrä tuon aikakauden kirjoituksia muinaisiirin kielellä, jota silloin käytettiin. Teksteihin sisältyy niin runoutta, sekä maallista että hengellistä, kuin myös proosakertomuksia, saarnoja, historiankirjoitusta, lakikokoelmia - ja latinankielisten tekstien, esim. Raamatun, lukijoille tarkoitettuja iirinkielisiä selityksiä ja apuneuvoja.
Tämä kirjallisuus on vanhempaa kuin millään muulla Euroopan kansankielellä on olemassa Alppien pohjoispuolella. Näitä tekstejä kirjoittivat ihmiset, jotka olivat saaneet koulutuksen aikakautensa munkkikouluissa. Olkoonkin että heidän runoudellaan on vahvasti persoonallinen leima, tutkijat kiistelevät siitä ovatko proosatekstit ensisijaisesti heidän mielikuvituksensa muovaamia vai kirjoittivatko he suoraan muistiin suullisen kansanperinteen tarinoita.
Monet noista suurista kertomuksista, ennen kaikkea eepos Táin Bó Cuailnge, sijoittuvat kristinuskoa edeltävään aikaan; mutta kertomuksia olivat muovaamassa kirjalliseen muotoon munkit, ja on mahdollista että monet yksityiskohdat olivat heidän keksintöään. On myös näytetty toteen, että vanhimmissa lakiteksteissäkin on kirkon vaikutusta. Ei voida kieltää että ne säilyttävät muinaista, vielä kristinuskoakin vanhempaa traditiota; ei kuitenkaan voi sanoa varmasti, mikä niissä on perinnettä ja mikä uudennosta.
Iirinkielinen kirjallisuus oli muovaamassa koko Euroopan kirjallisuutta. Uskotaan että Tristanin ja Isolden onnettoman rakkauden tarinamotiivi on omaksuttu irlantilaisista lähteistä: esikuvana olisivat voineet toimia tarinat Deirdrestä ja Naoisesta, Liadánista ja Cuirithiristä tai Diarmuidista ja Gráinnesta.
Keskiajan Euroopan mieltä kiehtoivat myös immramit, matkakertomukset - Maile Dúnin immram tai alun perin latinaksi kirjoitettu tarina Breandánin merimatkasta, Navigatio Brendani.
Usein sanotaan iirinkielisen kirjallisuuden menneen rappiolle niinä vuosina kun viikingit hyökkäilivät Irlantiin ja perustivat sinne siirtokuntiaan. Tuona aikana kirjoitettua kielimuotoa kutsutaan keski-iiriksi. Pitää paikkansa että keski-iirin kirjallisuus ei ollut niin omaperäistä ja elävää kuin muinaisiirin, mutta toisaalta on sanottava, että myös keski-iiri osallistui huomattavalla panoksella kirjallisuuden tuotantoon. On syytä mainita Saltair na Rann eli Säkeiden psalttari: se sisältää puolentoistasataa runoa raamatullisista aiheista. Yleisen käsityksen mukaan sen laati Airbertach Mac Cosse Dobráin vuonna 988, mutta jotkut asiantuntijat ovat toista mieltä. Tämän lisäksi muistettakoon Flann Mainistreachin (1000-1056) historialliset runot sekä Dinnshenchas, kokoelma runoja ja kertomuksia kuuluisista paikoista.
Myös latinankielisistä eepoksista, kuten Vergiliuksen Aeneaan tarusta tai Lucanuksen Kansalaissodasta laadittiin keski-iirinkieliset versiot. Tähän aikakauteen kuuluu vielä Aislinge Meic Con Glinne, väkevä satiiri munkkien ja oppineiden elämästä.
Anglonormannien Irlannin-valloitus vuonna 1169 merkitsi poliittisia mullistuksia, joiden myötä alkoi myös varhaisen tai klassisen uusiirin aikakausi. Tämä suhteellisen nykyaikainen standardikieli kukoisti 1500-luvulle saakka. Sitä ylläpitivät ennen kaikkea cúirteanna filíochta, ammattirunoilijoiden kokoukset tai käräjät. Ammattirunoilijoiden teokset ovat aivan oleellinen osa noilta ajoilta meidän päiviimme säilyneistä kirjallisista muistomerkeistä.
Huomattavassa määrin noiden kirjailijoiden teokset olivat ylistyslauluja heidän aatelisille isännilleen, mutta on syytä muistuttaa, että noilta ajoilta on tallella myös runsaasti uskonnollista runoutta sekä henkilökohtaista keskeislyriikkaa. Aikakauden tärkeimpiä runoilijoita olivat Donnchadh Mór Ó Dálaigh (1175-1244), Muireachadh Albanach Ó Dálaigh (1180-1250), Gofraidh Fionn Ó Dálaigh (1320-1387), jota monet hänen seuraajistaan pitivät alan parhaana runoilijana, Tadhg Dall Ó hUiginn (1550-1591), Eochaidh Ó hEodhusa (1567-1617) sekä yksi tradition viimeisistä edustajista, Fear Flatha Ó Gnímh (1602-1640). Jo tästä lyhyestä listasta voi päätellä, että runoilijan ammatti kulki tietyissä suvuissa perintönä.
Varhaisen uusiirin kaudella kukoisti erityisesti feeniläistarustoon (Fiannaíocht) perustuva kirjallisuus. Nämä tarinat kertovat legendaarisesta soturipäälliköstä Fionn Mac Cumhaillista ja hänen Fianna-sotureistaan. Viittauksia Fionniin löytyy jo muutamista kahdeksannelta tai yhdeksänneltä vuosisadalta peräisin olevista teksteistä, mutta Agallamh na Seanórach on ensimmäinen laaja Fianna-tarusykliä käsittelevä kaunokirjallinen teos. Agallamh on suuri kokoelma tarinoita joiden lomasta löytyy runsaasti kertovaa tai lyyristä runouttakin.
Kehystarina lähtee siitä, että pakana Oisín tai hänen toverinsa Caoilte eli kyllin kauan tavatakseen Pyhän Patrikin ja saattaakseen tätä saarnamatkoilla pitkin Irlantia: joka paikkakunnalla Oisín tai Caoilte sitten kertoo Fionnin ja hänen miestensä juuri tällä paikalla koetuista seikkailuista. Kuten on ominaista perinteiselle iirinkieliselle kirjallisuudelle, myös Agallamh on saanut vaikutteita Dinnsenchasista.
Uutta Fianna-teemoihin perustuvaa runoutta kirjoitettiin vielä 1700-luvulla, esim. Claren kreivikunnasta kotoisin oleva runoilija Micheál Coimín laati vuonna 1750 "Runoelman Oisínista Tír na nÓgissa" (Laoi Oisín i dTír na nÓg). Todella maailmankuuluiksi Fianna-tarinat teki kuitenkin vasta James Macpherson (1736-96), joka julkaisi vuodesta 1760 alkaen käännöksiksi väittämiään versioita näistä tarinoista. Hän oli itse kotoisin Skotlannin gaelinkieliseltä alueelta ja perillä seudun suullisista traditioista, joihin hänen runonsa kuitenkin perustuivat vain löyhästi.
Varhaisen uusiirin kaudella käännettiin vieraista kielistä - eritoten englannista ja ranskasta - runsaasti kertoma- ja hartauskirjallisuutta. Sekä ammattirunoilijat että itse aateliset kirjoittivat hovikonventioiden mukaisia rakkausrunoja: näistä lienee syytä mainita ainakin Gearóid MacGearailt, Desmondin kolmas jaarli (k. 1598), Mánas Ó Donaill, Tyrconnellin (Donegalin) jaarli (k. 1563) ja kerryläinen Sir Pierce Ferriter (Piaras Féiritéir, k. 1563).
Varhaisen uusiirin kausi päättyi äkkiä kun perinteinen gaelilainen yhteiskuntajärjestys murskattiin 17. vuosisadalla. Tämän interregnumin tärkeimpiä teoksia ovat ne jotka varta vasten kirjoitettiin muistiin gaelilaisen sivistyksen jäänteiden säilyttämiseksi jälkipolville, kuten suuri synteesi Annála Ríoghachta Éireann("Irlannin kuningaskunnan annaalit"), joka koottiin vuosina 1632-1636 Mícheál Ó Cléirigh'n (1575-1645) johdolla, tai Seathrún Céitinnin eeppinen historia Forus Feasa ar Éirinn("Irlannin tuntemuksen perusta"), joka valmistui vuoden 1634 aikoihin.
Céitinniä (engl. nimimuoto Geoffrey Keating, 1570-1645) moittivat ammattihistorioitsijat amatööriksi, mutta hän kirjoitti erinomaista ja miellyttävälukuista proosaa, jota on luettu viime aikoihin asti.
Mitä sitten tulee runouteen, sitä eivät enää suojelleet aateliset mesenaatit, ja muotokielikin muuttui. Kaikki tavut laskevasta dán díreachista siirryttiin pelkästään painollisten tavujen laskemiseen perustuvaan amhrán- eli sananmukaisesti laulumittaan. Kun amhrán ilmaantui käyttöön, se oli jo täysin kehittynyt muoto omine sääntöineen. Aiemmin luultiin, että se oli aiempaa helpompi runomitta sivistymättömämmille ihmisille, mutta nykyisin näin tuskin enää uskotaan.
Keating, politiikkaan sotkeutunut dominikaanipappi Pádraigín Haicéad (1600-54) ja Dáibhí Ó Bruadair (1625-98) koettivat onnistumatta elää runoudellaan kuten entisten aikojen hovirunoilijat. Teoksissaan he kuvaavat kirpeään sävyyn gaelilaisen yhteiskuntarakenteen sortumista. - Kirjallisen kaanonin suurimpiin nimiin kuuluu Aogán Ó Rathaille (1670-1728), joka tosiaan onnistui saamaan hieman palkkaakin runoilustaan, mutta se tuskin oli hyväntekeväisyyttä kummempaa. Vaikka tukijat arvostivatkin hänen työtään, heillä ei ollut varoja eikä asemaa maksaa hänelle sellaisia rikkauksia kuin varhaisen uusiirin kaudella oli tapana antaa hovirunoilijoille.
Vaikka aatelisto lakkasikin tukemasta iirin kielen viljelyä, monet pappismiehet, talonpojat, käsityöläiset ja opettajat jatkoivat iirinkielisen kirjallisuuden luomista. Nämä ihmiset tekivät parhaansa säilyttääkseen käsikirjoitusten kopiointiperinteen elinvoimaisena, ja he itsekin kirjoittivat iiriksi runoja ajan- tai henkilökohtaisista aiheista, laativat uskonnollista kirjallisuutta ja jopa hieman fiktiivistä proosaa. Heistä on tarpeen mainita sellaiset nimet kuin Seán Ó Neachtain (1655-1728), hänen poikansa Tadhg (n. 1680 - 1750), Eoghan Ó Caoimh (1656-1726), Seán Ó Murchú (1700-62) ja yksi tuotteliaimmista, Micheál Ó Longáin nuorempi (1766-1837). He olivat huolellisia ja järkeviä ihmisiä, jotka herkeämättä työskentelivät iirinkielisen kirjallisuuden säilyttämiseksi jälkipolville.
Tavallisen kansan mielessä aikakautta symbolisoimaan ovat kuitenkin jääneet sellaiset lahjakkaammat mutta rempseämmät hahmot kuin Peadar Ó Doirnín (1704-68), Aindrias Mac Craith (1708-95), Donnchadh Ruadh Mac Con Mara (1715-1810), Eoghan Ruadh Ó Súilleabháin (1748-84) ja ennen kaikkea matematiikanopettaja Brian Merriman (1747-1805), joka kirjoitti Keskiyön käräjät (Cúirt an Mheon Oíche), eeppisen runon, joka on houkutellut puoleensa enemmän kääntäjiä kuin mikään muu iirinkielinen teos.
Usein Merrimania tai Rafterya - Antaine Ó Reachtabhra (1784-1835) - pidetään "perinteen" viimeisenä vihantana. "Perinteellä" tarkoitettaneen tässä kirjallisuuden aiemmin käsittelemiä aiheita tai tiettyjä varhaisen uusiirin ajoista alkaen käytössä olleita runouden tyylejä. Asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksinkertainen. Vaikka iirin kielen puhujat joutuivatkin hajaannuksen valtaan ja vähenivät huomattavasti 1800-luvulla, kirjallinen perinne ei katkennut kertaheitolla. Esimerkiksi Mícheál Ó Longáin nuorempi jatkoi kirjallista työtään hyvinkin vuonna 1837 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Ei pidä myöskään unohtaa Seán Ó Coileánia (1754-1817), hieman pedantinoloista runoilijaa, joka antoi kuuluisimmalle runolleen nimen Machnamh an Duine Dhoilíosaigh, "Murheisen miehen mietteitä" (ei, hänellä EI ollut suomalaisia sukujuuria!); ei liioin Dáibhí de Barraa (1757 tai 1758-1851, tuotteliasta niin kirjurina kuin kirjailijana; puhumattakaan Pádraig Phiarais Cundúnista (1777-1857) joka ilmeisestikään englantia koskaan oppimatta pitäytyi iirin kielessä kirjeissään ja kirjoituksissaan jopa muutettuaan väkinensä Amerikkaan vuonna 1826; tai Amhlaoibh Ó Súilleabháinista (1780-1837), jonka Cín Lae on vanhin tunnettu päiväkirja iiriksi. Tähän aikakauteen kuuluvat myös Tomás Ruadh Ó Súilleabháin (1785-1848), joka runoudellaan ilmaisee tukensa Daniel O'Connellin politiikalle; Art Mac Bionaid (1793-1879), ammatiltaan kivenhakkaaja, jonka tietämys iirinkielisestä kirjallisuudesta oli suuri ja joka teki merkittävän työn traditiota säilyttävänä kirjurina; Aodh Mac Dónaill (1802-67), joka ei kirjoittanut vain runoja, vaan myös luonnontieteellisiä tutkielmia; Nioclás Ó Cearnaigh (1829-74), ahkera kirjoittaja joka keräsi haltuunsa melkoisen kasan käsikirjoituksia vaikkakin hämmensi jälkeensätulevia panemalla omia teoksiaan edellisten sukupolvien kirjoittajien nimiin. On mahdollista sanoa että sellaisetkin runoilijat kuin länsikerryläinen Mícheál Ó Guithín (jonka äiti oli Peig Sayers) olivat osa katkeamatonta traditiota.
Raftery ei kuitenkaan edustanut taiderunouden perinnettä, vaan pikemminkin kansanomaisen folklorevivahteisen rahvaanrunouden -josta ei missään mielessä luovuttu hänen aikojensa jälkeen. Hän vain eli kyllin myöhään herättääkseen iirin kielen elvytysliikkeen kiinnostuksen. Hänen maineensa perustuu eritoten kokoelmaan Songs ascribed to Raftery, jonka Douglas Hyde julkaisi vuonna 1803. Seuraavat runoilijat olivat rahvaanperinteen merkittävimpiä edustajia: Diarmuid Ó Súilleabháin (1760-1847);Máire bhuí Ní Laoghaire (1770-1830); Seán Ó Duinnlé (kuoli vuonna 1897); Mícheál Ó Ruiséal (kuoli vuonna 1928). Täytyy ehdottomasti mainita myös Caoineadh Airt uí Laoghaire, "Itkuvirsi Art Ó Laoghairelle", jonka sepitti Eibhlín Dhubh Ní Chonaill (1748-1800) miehelleen Art Ó Laoghairelle, joka murhattiin vuonna 1773. Tämä suurenmoinen esimerkki itkuvirsien lajityypistä herätti kansanperinteen keräilijöiden huomion, ja he kirjoittivat sen muistiin 1800-luvulla: on tietenkin kyseenalaista, kuinka tarkasti itkun alkuperäinen sisältö säilyi kansan muistissa.
Nykyaikainen romaani ei oikein ole tahtonut sujua yhtä hyvin iiriksi kuin novelli. Peadar Ó Laoghaire kirjoitti maaseutumiljööseen sijoittuvan ja vahvasti folklorepohjaisen faustiadin Séadna ja historiallisen romaanin Niamh: ensimmäinen onnistui paremmin. Séamus Ó Grianna (1891-1969) loi romanttisia ja suosituiksi osoittautuneita romaaneja. Lisäksi on syytämainita Cré na Cillen kirjoittaja MáirtínÓ Cadhain; Pádraig Ua Maoileoin (s.1913);Eoghan Ó Tuairisc (1919-82); Donall Mac Amhlaigh (1926-89); Breandán Ó hEithir (1930-90); Diarmuid Ó Súilleabháin (1932-85); Pádraig Standún (s.vuonna 1944); Alan Titley (s. vuonna 1947);Pádraig Ó Cíobháin (s. vuonna 1951), Ciarán Ó Coigligh (s.1952) ja Séamus Mac Annaidh (s.1964).
Näytelmäpuoltakaan ei ole ihan laiminlyöty: huomattavimmat nimet ovat Douglas Hyde (1860-1949),Mícheál Mac Liammóir (1899-1978), Máiréad Ní Ghráda (1899-1971),Séamus Ó Néill (1910-1981), Eoghan Ó Tuairisc, Brendan Behan (1923-64), Seán Ó Tuama (synt. 1926) ja Críostóir Ó Floinn (synt. 1927).
Kieliliikkeen suurimpia huolenaiheita oli suullisen tradition säilyminen, ja selvää on että heikäläiset arvostivat erittäin paljon sitä suullisen tarinankerronnan ja folkloren perinnettä joka yhä eli iirinkielisen väestön keskuudessa myöhään tällä vuosisadalla. Niinpä muistiin on merkitty tuhansia satuja ja tarinoita Dublinin yliopiston arkistoja varten, ja huomattava osa on toimitettu luettavaan asuun ja julkaistu kirjoina.