Mies nimeltä Máire (jatkoa)

Käsitys erityisestä iirin kieleen liittyvästä "gaelilaisesta maailmankatsomuksesta" oli varsin levinnyt kielen harrastajien keskuudessa, ja Máiren omalaatuinen pessimistinen romantiikka oli hänen versionsa siitä. "Gaelilaisen" näkökulman sijasta hänen voi pikemminkin sanoa viljelleen nälkäänähneen ja kärsineen, köyhän ja katkeroituneen maalaisihmisen illuusiottomuutta. Nuoret rakastuvat romanttisesti, mutta jos "realistinen" rakkauselämän kuvaus edellyttäisi naturalistista näkemystä avioliiton arjesta huolineen, murheineen ja riitoineenkin, Máiren näkökulmasta jo naimisiinmeno oli realismin rajojen ulkopuolella, pelkkä toteutumaton haave. Hänen romaaniensa armoton maailma ei useinkaan salli rakkaussuhteen kehittymistä edes seurusteluksi asti. Hänen ihmisensä ovat liian ujoja ilmaistakseen rakkauttaan, liian köyhiä mennäkseen naimisiin, poliittisesti ja yhteiskunnallisesti voimattomia ja vailla vaikutusvaltaa - nykysuomalaisittain sanoen nynnyjä ja luusereita; mutta iirinkielisiin ihmisiin samastuminen merkitsee Máiren maailmassa juuri surkeimpiin samastumista, kaikkein kurjimpien ihmisten elämän myötäelävää kuvausta. Máiren ihmiset ovat niitä nimettömiä, jotka jäivät anturan alle: köyhiä siirtotyöläisiä etsimässä onneaan, niitä joiden selkänahasta kiskottiin nin britti-imperiumin kuin Yhdysvaltainkin suuruuden rakennusaineet. Traagista on, että he ovat aivan yhtä vastaanottavaisia sentimentaalisille lemmenhaaveille - yhtä inhimillisiä - kuin vapaammat ja varakkaammat ihmiset, mutta heillä ei ole varoja eikä vapautta toteuttaa haaveitaan.

Máire oli kiivas nationalisti, ja sen mukaisesti häntä on moitittu kansalliskiihkoilusta ja rasismia hipovasta englantilaisvihasta. Tässäkin on ehkä kyse siitä, että arvostelijat ovat mieltäneet hänet ennen kaikkea kouluklassikoksi ja päätelleet sen perusteella, millainen hänen arvomaailmansa pitäisi olla, vaivautumatta paneutumaan kunnolla hänen kirjoihinsa.

Millainen yleisesti hyväksytyn ja vaarattoman kirjailijan tulisi olla seksin ja politiikan sensuroivassa Irlannissa? Seksitön ja epäpoliittinen. Seksiä Máirelta on toki turha etsiä, mutta todella seksitön rakkaustarina on sellainen, joka etenee suoraa ja laveaa tietä avioliiton satamaan ilman tukahdutettuja ja raastavia intohimoja. Aivan tätä kaavaa Máiren tarinat eivät noudata: hänen henkilönsä rakastuvat toisiinsa onnettomasti ja kiihkeästi, niin romaanit kuin novellit ritisevät eroottista latausta, joka ei koskaan pääse purkautumaan. Itse asiassa tämä saattoi olla liiankin todenmukainen kuvaus siitä, mille tasolle irlantilaisten rakkauelämä usein jäi, kun maassa edelleen vallitsi viktoriaaninen puritanismi ja kun maaseudun nuoria naisia vieläkin pakolla naitettiin vanhemmille miehille. Epäpoliittisuus tarkoittaa, että kaikkien yhteiskunnallisten ristiriitojen tulee johtua englantilaisten sortovallasta ja olla kirkasotsaisten vapaussoturien voitettavissa - eikä sitten hiiskahdustakaan siitä, että kyseisten vapaussoturien välille syttyi verinen sisällissota heti kun englantilaisista oli päästy voitolle. Máire ei juurikaan puuttunut veljessotaan suorin sanoin, aihe oli niin arka. Mutta hänen kirjojensa alakuloisesta ilmapiiristä huomaa selvästi, että Irlannin vapautuksen unelma jää päähenkilöiltä yhtä tavoittamattomiin kuin se rakkauskin.

Kalle Päätalonkin maailmankuvan ihmiset luulevat tuntevansa häntä lukematta. Koska hän edustaa meille itserakkaille kaupunkiälyköille kulttuuritaantumusta ja vanhan agraariyhteiskunnan palvontaa, me "tiedämme", että hän kuvaa siveiden kosiorituaalien kautta alkuun pääseviä kestäviä avioliittoja ja mässäilee sotiemme ja veteraaniemme sankarillisessa suuruudessa. Kuten kaikki Päätaloa oikeasti lukeneet hyvin muistavat, Kalle-poika iski ja vietteli nuoria neitoja siinä missä kuka tahansa mystisen "seksivallankumouksen" jälkeinenkin nuorukainen, erosi ensimmäisestä vaimostaan ja lusmuili sodan läpi huoltojoukoissa ilman sanottavia haluja änkeytyä etulinjaan ehdoin tahdoin.

Máirenkaan suhde nationalismiin ei ole niin yksiselitteinen kuin äkkinäinen luulisi. Kiivasluontoisena miehenä hän saattaa toki intoutua englantilaisvastaisiin ärähdyksiin. Johdonmukaisen, rasistisen kiihkomielisyyden sijasta kyse on kuitenkin lähinnä puolalaisen ryssänvihan tyyppisestä asenteesta: Máire osaa tehdä eron yksittäisen englantilaisen ja Englannin valtion välillä. Kansakuntana ja maailmanpoliittisena toimijana Englanti, tai instituutiona nähdyt "englantilaiset", on vihollinen, mutta arkipäivän tasolla englantilaisten kanssa voi tulla toimeen. Czeslaw Milosz sanoi eräässä kirjassaan, että puolalaiset ja venäläiset vierastavat toisiaan, koska tuntevat toistensa heikkoudet liian hyvin pitääkseen toisistaan; Máiren sarkastiset heitot esimerkiksi englantilaisten kielitaidottomuudesta osuvat yleensä liiankin hyvin kohdalleen ja saavat lukijan ajattelemaan, että kyseessä on sama ilmiö.

Romaanissa Tairngreacht Mhiseoige, "Miseogin ennustus", Máire kuvaa kolmen eri näkökantoja edustavan henkilön poliittisia väittelyjä Irlannin vapaussodan aattona. Nuori asianajaja on brittivallan ehdoton kannattaja, jonka mielestä kova englantilainen koura, an lámh láidir, tarvittiin pakottamaan Irlannin villiheimot sivistykseen. Koska kyseessä on Máiren romaani, asianajaja kärkkyy vaimokseen kaunista neitoa, mutta tyttö on raivokas nationalisti, joka laukoo koko nuoruutensa innolla isänmaallisia iskulauseita, joiden hengessä hän myös kirjoittaa salanimellä runoutta. Neitokaisen isä on vanha lääkäri ja entinen sotilasvälskäri, joka armeija-aikoinaan on nähnyt aivan liikaa kuolemaa ja julmuutta voidaksen enää innostua tappamista jumaloivasta kansalliskiihkoilusta, olipa palvottu isänmaa sitten Englanti tai Irlanti. Hienovaraisista merkeistä huomaa, että näiden henkilöiden kuvitellaan puhuvan englantia keskenään: heidän repliikkinsä ovat nimittäin puhdasta ja hiottua iiriä, sellaista jota todellisuudessa ei kuule - sellaista ehkä puhuttaisiin, jos iiri olisi englannin kaltainen voimakas enemmistökieli. Kirjassa esiintyvät kansanihmiset, joiden kaltaiset todellisuudessakin olisivat puhuneet iiriä, sitä vastoin lipsauttelevat englannin sanoja iirinsä joukkoon, kuten alistetun vähemmistömurteen puhujille on ominaista.

Nuoren runotytön raju isänmaallisuus ei tosiaankaan saa osakseen kirjailijan kritiikitöntä hyväksyntää. Neidon iskulauseet ovat tyhjää ulkolukua, ja nuorten naisten tapaan hänenkin isänmaallisuuteensa kuuluu aimo annos vastuutonta kuolemanpalvontaa, jossa on sadistisen seksuaalisuuden maku. Tyttö haluaa lähettää nuoret miehet kunnian kentille omiksi ihmiskilvikseen, sillä tavalla kuin he ovat aina lähteneet sotatantereille peläten, etteivät muuten kelpaisi miehiksi nuorille naisille. Selvää on, että tyttö ei itse ole valmis tarttumaan aseeseen eikä ottamaan vastuuta kevytmielisesti heittelemistään iskulauseista; mutta koska Máiren romaanien perusteemoja on aina nuoruuden ihanteiden murskaaminen, tämänkin tytön idealismi kariutuu kirjan loppua lähestyttäessä.

Máiren sympatia onkin lähinnä vanhan sotilaslääkärin puolella. Vaikka tämä mies esitetäänkin englantilaistuneen keskiluokan edustajana, puhetyyliltään ja filosofialtaan hän on lähimpänä sitä maailmaa, johon Máire itse kuului. Hän puolustaa pasifistista asennettaan kristillisin argumentein, sillä kristillisyydellä, joka jo varhain on imeytynyt iirinkielisen Irlannin kansanperinteeseen. Kun hän siteeraa kymmentä käskyä mielipiteittensä tueksi, hän lausuu ne riimitetyssä muodossa, joka voi hyvinkin olla osa Máiren aitoa folkloreperintöä, kansan katekismusta.

Máire onnistui saamaan kirjansa julkaistuiksi haluamassaan muodossa, koska hän onnistui pintatasolla esittämään valtion virallista bardia: kristillistä, katolista, vaarattomalla tavalla nationalistista. Mutta Tairngreacht Mhiseoige, jota ei edes pidetä hänen merkittävimpänä teoksenaan, osoittaa hänen pystyneen näkemään epäjohdonmukaisuuksia ja ristiriitoja Irlannin valtion virallisessa ideologiassa. Hän ei myöskään loppujen lopuksi kyennyt samastamaan iirinkielisen maaseudun mentaliteettia siihen katoliseen nationalismiin, joka vallitsi englanninkielisessä Irlannissa ja jonka symbolia iiristä yritettiin väkisin tehdä.

Englanninkielisen Irlannin ehdoilla hän kuitenkin joutui kirjoittamaan. Hän näki, miten Seosamh-veljelle kävi, kun tämä 30-luvulla koetti luoda modernia, jopa kaupunkilaista iirinkielistä kirjallisuutta: paineet, puute ja julkaisuvaikeudet ajoivat hänet mielisairauteen, jota hän sitten poti vuonna 1990 tapahtuneeseen kuolemaansa saakka. Seosamhin merkittävä romaani An Druma Mór, "Iso rumpu" - tai: Ison rummun kyläorkesteri, - sai odottaa ensijulkaisuaan 60-luvulle saakka. Monet ovat sanoneet sen tulleen liian myöhään. 30-luvulla se olisi voinut kääntää syntyperäisten kirjoittaman iirinkielisen kirjallisuuden omalaatuisempaan ja elävämpään suuntaan.

Koska Máire kammosi ajatusta, että iirin kieli ja sen kirjallisuus jäisivät englanniksi kasvatettujen, kehnolla kouluiirillä runoja rustaavien amatöörien asiaksi, hän päätti ikuistaa oman "hyvän" iirinsä laajaan tuotantoonsa. Hänen asiansa ei ollut ryhtyä kokeiluihin eikä raja-aitojen ravisteluun: siitä seuraisi vain, että kirjat joutuisivat "Mukin" myrkkykaappiin eivätkä pääsisi ulos ennen kuin kaikki hyvää ja oikeaa iiriä osaavat ihmiset olisivat jo kuoleet sukupuuttoon. Sitä vastoin oli tärkeää kirjoittaa rehevää, rikassanaista kieltä, takoa lukijan kalloon Rann na Feiirsten kylän kaikki omalaatuiset murteellisuudet niin moneen kertaan, että ne varmasti jäisivät lopullisesti muistiin. Niinpä Máiren teokset ovat "kannettava Gaeltacht", syntyperäisen iirinkielisyyden proteesi, jonka avulla englanninkieliseksikin kasvatettu irlantilainen saa kielestä kunnon otteen.

Erityisen tärkeää oli Máiren mielestä oppia tuntemaan tarusto ja perinteet, joista kansankieli ammentaa: Fianna-tarusto siinä kansanhuumoriin sekoittuneessa muodossa, jossa se oli tuttu Máiren lapsuuden tarinaniskijäukoille, tai sitten kotiseudun muinaisuuteen sijoittuvat myytit fomoreista, merirosvoista, jotka tulivat kaukaisista maista hätyyttämään ulsterilaisia perustaen tukikohtansa Tory-saarelle (Toraigh, Oileán Thoraí). - Joka ei tuntenut tätä taustaa, ei Máiren mielestä liioin voinut kirjoittaa iiriä, eikä hän koskaan vapautunut halveksunnastaan iiriä vieraana kielenä opetelleita kirjailijoita kohtaan. Eräässä kokouksessa hän tiedusteli näiltä, kuka heistä oli kirjailijoita tehnyt. Silloin Séamus Ó Néill, Pohjois-Irlannin iirinharrastajista kirjallisesti ja kielellisesti etevin, nousi seisomaan ja sanoi: "Sama Jumala kuin sinustakin, Máire."

Kuvaillessaan kansanomaista taikauskoa Máire on silminnähtävän varovainen ja pyrkii välttämään yhteentörmäyksiä kirkon virallisen linjan kanssa. Ehkä tässä tulee selvimmin näkyviin se, miten tuskallinen kulttuuripoliittinen päätös hänelle oli luopua modernin kirjallisuuden luomisesta iirille: hän ei edes uskaltanut hyödyntää omaa folkloreperintöään täysipainoisesti. Vain meri - "varasteleva meri", an fharraige bhradach, joka ei palauta tappamiensa miesten ruumiita - on hänelle Jumalan veroinen armoton, myyttinen ja arvaamaton luonnonvoima, kuten rannikon kalastajien keskuudessa varttuneelta pojalta voi odottaakin. Moni sukulainen ja tuttu jäi palaamatta kalasta, ja seudun kansanrunoilijoiden kuuluisimmat teokset olivat hukkuneille perheenjäsenille sepitettyjä valitusrunoja - ennen kaikkea An Chéad Mháirt d'Fhómhar, "Syksyn ensimmäinen tiistai", jonka laati Máiren runoilijana tunnettu isoisoisä Séamus Ó Domhnaill poikansa kuoleman johdosta vuonna 1811 ja joka säilyi kansan muistissa Máirelle asti. - Kansanuskon keijukaiset (lucharachán), ihmisiä mukaansa kaappaava hiidenväki (na daoiní maithe, bunadh na gcnoc, an slua sí), aaveet (taibhse), kummitusveneet (bád sí), kuolemaa ennustaen uliseva haltiatar (an bhean sí) ja pikkupirut (púca) eivät ole todellisia Máirelle, niihin uskovat tehdään hänen novelleissaan usein naurunalaisiksi ja niille esitetään luonnollinen selitys. Tosin kirkko vastusti maaseudulla tällaisia uskomuksia- kuten George Orwell on sanonut, organisoitunut uskonto on ehkä paras suoja taikauskoa vastaan - mutta olisikohan silti lupa uumoilla, että Máire heittäytyi tässä asiassa varmuuden vuoksi paaviakin paavillisemmaksi? Hänen kirjailijakollegansa Seán Bán Mac Meanman, joka oli kotoisin toisesta osasta iirinkielistä Ulsteria, kuvasi omissa novelleissaan yliluonnolliset olennot kiistämättömän olemassaoleviksi, ja niiden epäilijöitä ja väheksyjiä kohtasi aina ennemmin tai myöhemmin jokin rangaistus.

Eroottisessa pessimismissään Máire nojautui omaan elämänkokemukseensa. Hän eli vanhaksipojaksi, kunnes nelikymppisenä iski vaimokseen nuoren hoiturin sairaalasta, jossa oli potilaana. Vaimo ei osannut sanaakaan iiriä, eivätkä sitä oppineet liioin heidän lapsensa. Tämä voidaan nähdä yhtenä osoituksena siitä, ettei Máire lopultakaan kyennyt vapautumaan Donegalin köyhän pojan alemmuudentunnoista. Vanhoilla päivillään hän käänsi selkänsä iirille kokonaan ja ryhtyi jopa - mikä närkästytti ja järkytti tavattomasti hänen ystäviään - kieltä vihaavan ja sen opetusta vastustavan Language Freedom Movementin, Irlannin "Suomalaisuuden liiton", suojelijaksi.

Onnettoman huonoa tuuriaan Máire eli elämänsä viimeiset vuodet 60-luvulla, joka alkoi iirin kannalta masentavasti: Seán Lemassin ja T.K. Whittakerin teknokraattinen modernisointihallitus rakensi uutta, sanan latteimmassa mielessä kosmopoliittista, taloudellisesti tehokasta Irlantia, jossa perinteiden ja kansallisen autismin ylläpitämisestä pyrittiin luopumaan. Pesuveden mukana sai kuitenkin mennä moni lapsi. Kieliasialle vakava isku oli iirinkielisten opettajaseminaarien lakkauttaminen: korvaavia laitoksia ei lupauksista huolimatta perustettu. Kieltä ei pyritty modernisoimaan ja sovittamaan nykyaikaan, vaan se nähtiin lopullisesti ja peruuttamattomasti vanhentuneena muinaisjäänteenä. Sen vanha maine - ansaittu tai ansaitsematon - yltiöisänmaallisuuden symbolina ei liioin kohentanut sen osakkeita uudessa, maailmaa kohti avautuvassa Irlannissa. Näissä oloissa Máirenkin oli helppo luulla ajan lopullisesti ajaneen iiristä ohi. 1960-luvun lopussa ulkomaiset vaikutteet, ennen kaikkea Yhdysvaltain mustien kansalaisoikeusliikkeen antama esikuva, synnyttivät iirinkielisessä nuorisossa uuden itsetunnon, kun Gluaiseacht Chearta Sibhialta na Gaeltachta - Gaeltachtin kansalaisoikeusliike - nousi vaatimaan poliitikoilta toimintaa ja lupausten lunastamista; mutta tätä Máire ei ollut enää näkemässä.

Erno Paasilinna kirjoitti aikoinaan kaksi esseetä vallanpitäjän yhteistoimintamiehen, "onnen pojan", ja taiteellisesti rehellisen kirjailijan, "surun lapsen", elämäntarinat huomauttaen, että tie menestykseen ja tie vapauteen ovat kaksi eri asiaa. Griannan veljekset ovat iirinkielisen kirjallisuuden kuuluisin esimerkki onnen pojasta ja surun lapsesta Paasilinnan tarkoittamassa mielessä. Máire menestyi ja pääsi kansakunnan kaapin päälle, mutta tuliko hän siten onnelliseksi? Viimeisinä vuosinaan hän pettyi kaikissa unelmissaan, ja hänen kirjojaan varjostaa katkeruus ja itsesääli. Silloin kun hän onnistui kirjoittamaan jotain keskimääräistä parempaa - esimerkiksi romaanin Bean Ruadh de Dhálach, "Punatukkainen tyttö Ó Domhnaillin sukua", jossa hän sitoo luontevalla tavalla oman folkloremaailmansa yhteiskunnallisen muutoksen kuvaukseen yksityishenkilön elämäntarinassa - se kuitattiin vain "Máiren tämänvuotisena", eivätkä kriitikot vaivautuneet pohtimaan sen asemaa hänen muuhun tuotantoonsa verrattuna. Mutta hänen veljensä Seosamh, jonka uran henkiset paineet ja mielisairaus katkaisivat, sai vanhoilla päivillään ympärilleen koulukunnan oppipoikia Pohjois-Irlannista - kuten Irish Timesin iirinkielisen sivun toimittaja Pól Ó Muirí ja absurdi kirjailija Séamas Mac Annaidh. Jälkimmäistä "surun lapsi" Seosamh ehti vieltä onnitella ensiromaanin johdosta sanoen: "On hyvä että ryhdyit kirjailijaksi. Kirjailijan elämä se vasta on elämää."