Huomaa! Tama sivusto kayttaa Unicode-koodausta. Jollet pysty lukemaan sivuston erikoismerkkeja, tarkista koodaus. Koko Venaja-ensyklopedia on lahiaikoina maara siirtaa Unicode-koodaukselle kyrillisten kirjainten kayttoonottamiseksi.
Gulag/Гулаг, lyhennys sanoista Главное управление лагерей, leiriasioista vastaava keskusvirasto, leirihallitus. (Главное управление on terminä ja instituutiona suomalaisten keskusvirastojen ja "hallitusten", esim. opetushallituksen, suora vastine - koko keskusviraston idea on tsaarinvenäläistä alkuperää.) Massamittaisen vankilalaitoksen rakentaminen alkoi Venäjällä varsin nopeasti bolshevikkihallituksen noustua valtaan. "Punaista terroria" ja vankileirijärjestelmää on pidettävä Leninin valtaannousua seuranneen sisällissodan ennustettavana seurauksena. Koska bolshevikkien luokkasotaoppi näki koko yhteiskuntaelämän sisällissotana - oikeaoppisen tiedostavan etujoukon taisteluna vihollisia ja harhaanjohtajia vastaan - eikä sovitteluna eduiltaan väistämättä eroavien yhteiskuntaryhmien välillä, päädyttiin tilanteeseen, jossa yksi valtakeskus (ääritapauksessa yksi ihminen, Stalin) määrittelee omavaltaisesti, mikä on "kansan" tai "työväenluokan" kokonaisetu, ja yhteiskunnallisten eturyhmien pyrkimykset edistää asiaansa omien, riippumattomien etujärjestöjensä välityksellä tulkitaan luonteeltaan maanpetolliseksi (tai luokkapetolliseksi) kapinoinniksi laillista esivaltaa (ja sen määrittelemää kansan tai työväenluokan kokonaisetua) vastaan. Näin "poliittisen osallistumisen" ainoa sallittu muoto on osallistuminen ainoan sallitun puolueen (bolshevikkipuolueen) toimintaan; kaikki muu poliittinen osallistuminen on petosta ja siitä rangaistaan. Sisällissodan aikaiset menetelmät - vankileirit, mielivaltaiset teloitukset ja karkotukset - jäivät siis käyttöön sisällissodan jälkeenkin.
Sinänsä diktatuurin syntyminen sisällissodan seurauksena ei ole mitenkään erikoista eikä kommunismille tai sosialismille ominaista. Esimerkiksi Francisco Franco nousi Espanjassa valtaan nimenomaan käytyään raa'an sisällissodan, jonka jälkeen vastustajan tekemiä julmuuksia oli helppo käyttää omakehupropagandan pönkittämiseen - kaikissa sisällissodissa kumpikin puoli syyllistyy aina ihmisoikeusloukkauksiin. On merkillepantavaa, että Suomessa lapuanliikkeen tavoitteena oli juuri sen tyyppinen sisällissodan jälkeinen hävinneen puolen syrjäyttäminen kuin Neuvostoliitossa ja Espanjassa tapahtui. Lapuanliikkeelle oli sietämätöntä se, että sisällissodan häviäjät saattoivat hyödyntää demokraattista järjestelmää asiansa ajamiseen; liikkeen mielestä tämä merkitsi vapaussodan voitosta luopumista, ja se pyrki sodan tulosten sinetöimiseen lainsäädännön tasolla. Toteutuessaan tämä olisi merkinnyt diktatuuria tai harvainvaltaa, joka olisi perusidealtaan ollut samansuuntainen kuin Neuvostoliitto tai Francon Espanja; ja koska suuri joukko kansalaisista olisi suljettu poliittisen osallistumisen ja päätöksenteon ulkopuolelle, myös jonkinlaisen vankileirilaitoksen syntyminen olisi ollut väistämätöntä, koska nämä kansalaispiirit olisivat aivan varmasti ryhtyneet ajamaan asiaansa poliittisesti lain uhallakin. Viime kädessä vaihtoehtoja on siis aina vain kaksi: demokratia tai massamittaiset vankileirit. Ensimmäisen puuttumisesta seuraa väistämättä jälkimmäinen.
Vanhin vankileiri oli Solovetskin alkujaan luostarina toiminut saaristo Vienanmeren rannikolla, ja 1920-luvun Neuvostoliitossa sen nimeä käytettiin koko leirilaitoksen synonyymina. Tuohon aikaan vankileirijärjestelmää ei vielä piiloteltu eikä salailtu - "Solovetskin" nimi saatettiin mainita leikinpäiten jopa kabareenumeroissa. Elämä leirisaarilla ei kuitenkaan ollut mitään herkkua siihenkään aikaan. Tuolloin vankileireille vietiin vielä pääasiassa ihmisiä, joiden saattoi suhteellisen asiallisilla syillä väittää olevan oikeasti neuvostovallan vihollisia: "vääränlaisia" sosialisteja (esim. menshevikkejä ja "eserriä" - sosialistivallankumouksellisen puolueen kannattajia,социалисты-революционеры), vanhan Venäjän porvaripuolueiden jäseniä (esim. "kadettien", perustuslaillisten demokraattien, kannattajia), laajan Venäjän lukuisien uskonlahkojen edustajia, joilla oli usein poliittisia tavoitteita (totta kai myös niiden uskonlahkojen, jotka onnistuivat omissa maatalousyhteisöissään siirtymään oikeaan kommunismiin - kilpailijoitahan nyt kukaan ei voi suvaita) sekä muslimeja, erityisesti Keski-Aasian bolshevikkivastaisia muslimipartisaaneja (басмачи) tai sellaiseksi epäiltyjä. Monenlaiset julmuudet ja kohtuuttomuudet olivat ominaisia jo Solovetskin arkielämälle: tyypilisesti esimerkiksi muslimivangit joutuivat Jäämeren rannoille suoraan kotiseuduiltaan, ilman talvivaatteita. Vartijat kiusasivat vankeja öykkärimäisesti, esimerkiksi käyttämällä heitä hevosten sijasta vetoeläiminä (vridlo/вридло = временно исполняющий должность лощади, "tilapäisesti hevosen toimea suorittava").
Olisi ehdottomasti virheellistä yrittää vapauttaa Leniniä vastuusta: vankileirijärjestelmän luominen syntyi hänen tietensä ja hänen toivomuksestaan. Termi исправительно трудовой лагерь, "ojennustyöleiri", viittaa kyllä tietoiseen, ihanteelliseen pyrkimykseen luoda yhteiskunnallisina kasvatuslaitoksina toimivia mallivankiloita tsaarinaikaisen katorgan, pakkotyön, tilalle. Käytännössä tämä johti kuitenkin siihen, että luottovankien tehtävät annettiin oikeista rikoksista (murhista, varkauksista, väkivaltarikoksista) tuomituille vangeille (блатные, урки, воры в законе), ja poliittiset vangit (фрайера) joutuivat hyväksikäytetyn ja rääkätyn paarialuokan asemaan. Tavalliset rikolliset olivat näet "yhteiskunnallisesti läheisiä" - pohjimmiltaan kelpo proletaareja - kun taas poliittiset vangit leimattiin kansan vihollisiksi, "yhteiskunnallisesti vaaralliseksi elementiksi" (социально опасный элемент) ja sellaisena parantumattomiksi. Блатные-vankeja ei kuitenkaan pyritty mitenkään erottamaan rikollisesta alakulttuuristaan, vaan päin vastoin sen hierarkioiden ja omankädenoikeuden annettiin käytännössä häiritsemättä toimia vankilalaitoksen sisällä. Näin alamaailma ja rikollisten alakulttuuri pääsi käytännössä integroiduksi osaksi vankiloiden kurinpitojärjestelmää (!) ja pikemminkin vahvistui kuin heikkeni koko yhteiskunnassa - tästähän on merkkinä rikollisten slangin (блатная музыка) neuvostovuosina yleistynyt vaikutus puhuttuun venäjän kieleen. Vanhat neuvostokommunistit, jotka haikailevat Stalinin "kurin ja järjestyksen" perään, kaipailevat itse asiassa takaisin laittomuuden aikaa. (Toinen asia on, onko Venäjän nykyinen meininki sen lähempänä laillista menoa, mutta ainakaan silkkaa laittomuutta ei enää viitsitä naamioida "kuriksi ja järjestykseksi".)
On vaikeaa sanoa, missä määrin vankileirien laajeneminen tolkuttomiin mittoihin Stalinin aikana johtui diktaattorin nimenomaisista toiveista, missä määrin sen taustalla oli jokaisessa byrokraattisessa organisaatiossa esiintyvä automaattinen pyrkimys laajentua ja panna kaikki yhteiskunnan asiat kuntoon omilla keinoillaan. Paljon on pohdittu sitä, missä määrin vankileirilaitoksen laajenemiseen johtivat taloudelliset syyt, esimerkiksi Vienan-Itämeren kanavan, ns. Stalinin kanavan, kaltaiset suuret ja epärealistiset rakennushankkeet, joihin oli täysin mahdotonta värvätä riittävästi työvoimaa turvautumatta pakkotyöhön. (Tällaiset hankkeet nähdään mielellään neuvostokommunismille ominaisina, mutta kannattaa pitää mielessä, että tsaari Pietari rakennutti uuden pääkaupunkinsa aikoinaan hyvin neuvostotyyppisenä massapakkotyöprojektina. Mitään kovin uutta Neuvostoliitonkaan julmuudet eivät siis olleet Venäjän auringon alla, paitsi mittakaavansa osalta, eivätkä aina senkään.) Vertailukohtana mainitaan usein Hitlerin Saksa, jonka Pfründenwirtschaft [tämä termi on omani, en ole keksinyt sille hyvää suomennosta], valtion sisällä vaikuttaneiden puoli-itsenäisten orjatyöyhtymien (esim. Organisation Todt) järjestelmä, toi yhtymien johtajille merkittäviä henkilökohtaisia taloudellisia etuja. Toisaalta esim. Solzhenitsyn on korostanut nimenomaan vankien orjatyön huonoa laatua ja taloudellista hyödyttömyyttä, koska rääkätyt ja nälkiintyneet vangit eivät yksinkertaisesti kyenneet taloudellisesti merkittävään työhön. Ilmeisesti myöskään kannustimia (esim. ennenaikaista vapauttamista hyvien työtulosten perusteella)ei ollut saatavissa poliittisille tai sellaisina tuomituille vangeille. Tosin Solzhenitsynkin vihjailee jotain epämääräistä Naftali Frenkel -nimisestä Turkin juutalaisesta, joka hänen mukaansa olisi jotenkin sotkeutunut pakkotyöleiriverkoston rakentamiseen tarkoituksenaan hyötyä siitä - tätä käsittelevä jakso on hänen kirjansa hämärimpiä, ja lukijan on vaikea olla pitämättä sitä muuna kuin tyypillisenä isovenäläisen nationalistin yrityksenä etsiä vainoharhaisen hitleriläiseen tyyliin juutalaisen salaliiton klähmykouraa kaikkien pahojen asioiden taustalta.
Pakkotyöt olivat raskaita ja vaarallisia. Metsänhakkuutyöt olivat vielä mahdollisuuksien rajoissa, vaikka niissäkin menehdyttiin. Kaivostyö johti tietenkin monenlaisiin myrkytyksiin ja syöpiin. Solzhenitsynin mukaan tällaisiin ns. yleisiin töihin (общие работы), kaikille vangeille periaatteessa yhteiseen raadantaan, osallistuvan oli mahdotonta selvitä hengissä lyhyestäkään (5-10 vuoden) leirituomiosta. Paremmat mahdollisuudet olivat niillä, joilla oli lääkäri- tai sairaanhoitajakoulutus, samoin niillä, jotka hallitsivat erikoistuneita käsityöläistaitoja, kuten suutareilla ym.; tällaisten henkilöiden oli mahdollista tehdä pakkotyönä oman koulutuksensa mukaisia töitä. Leireillä oli kuitenkin myös mm. vartijoiden ankarasti ohjaamaa ja sensuroimaa, kommunismin hengessä ylösrakentavaksi tarkoitettua "kulttuuritoimintaa", johon mukaan hankkiutunut saattoi vältellä yleisiä töitä, jos pysyi väleissä vartijoiden ja operatiivivaltuutetun (ilmiantajia värväävän turvallisuuspalvelun virkailijan) kanssa. Neuvostojärjestelmälle tyypillinen töiden välttelyn kulttuuri kuului siis oleellisena osana myös pakkotyöleirien elämään.
Kolmikymmenluvulla pidätykset muuttuivat yhä selvemmin mielivaltaisiksi. Usein niiden tavoitteena oli yksinkertaisesti ennalta määrättyjen numeroiden täyttäminen ("viisivuotissuunnitelma edellyttää, että vangitsemme näin-ja-näin monta trotskilaista, noin-ja-noin monta porvarillista nationalistia sekä niin-ja-niin monta neuvostovastaista agitoijaa"). Tietyssä vaiheessa ne alkoivat kohdistua ennen kaikkea bolshevikkiveteraaneihin, koska Stalinin täytyi hankkiutua eroon jo tsaarin aikana puolueen riveihin liittyneistä ja sellaisina vaarallisen itsenäisistä ja itsepäisistä henkilöistä ja asettaa tilalle omat jees-miehensä, joilla nuorina ja neuvostokoululaitoksen aivopeseminä ei ollut kokemusta tsaarinajan maanalaisesta poliittisesta elämästä. Vanhat bolshevikit muistivat näet vielä tsaarin ajoilta, miten vallankumouksellista oppositiotoimintaa harjoitetaan. Tällaisten muistojen ja perinteiden juuriminen pois oli tietenkin varsin rationaalista toimintaa - diktaattorin näkökulmasta katsoen. On kuitenkin syytä muistuttaa, että suuri osa pidätyksistä ja "tuomioista", jotka julisti usein salainen erikoistribunaali OSO ilmoittamatta selkeää lainkohtaa ja vetoamalla yksinomaan ylimalkaiseen "pärstäkertoimeen" (jo tuomitun perheenjäsen - vakoilusta epäilty - vakoilusta epäilemiseen johtavat suhteet jne.), oli luonteeltaan mielivaltaista terroria ja oikea vakooja saattoi saada lievemmän tuomion kuin "kiintiövakooja".
Kolmikymmenluvun lopun vaino seurasi Leningradin puoluejohtaja Sergei Kirovin murhaa, jota käytettiin tekosyynä nimenomaan puolueen jäsenten pidättämiseen muka Kirovin surmanneen salaliiton jäsenenä. Salaliitto oli kyllä olemassa, mutta se oli Stalinin työtä. Kirov ei ollut poliittisesti oleellisesti eri linjoilla kuin Stalin, mutta hän oli suosittu mies, jonka Stalin pelkäsi muodostuvan opposition keulakuvaksi ja yhdistävän sen. Peter Englundin mukaan tämä puhdistus pakotti Stalinin lopulta keskeyttämään massapidätykset, koska koko yhteiskuntarakenteen hajoaminen oli tullut vaarallisen lähelle.
Toisen maailmansodan jälkeen leireille vietiin kaikki sotavankeudessa olleet - myös keskitysleirivangit - ja ilman muuta kaikki vähänkin maanpettureiksi selitettävissä olevat henkilöt teloitettiin tai tuomittiin pitkiin vankeustuomioihin - myös saksalaisten nälällä yhteistoimintamiehiksi pakottamat. Luonnollisesti Neuvostoliiton nyt valloittamien rajamaiden, esim. Baltian maiden, vastarintaliikkeissä toimineet olivat tietysti (neuvosto)isänmaan pettureita, samoin ne jotka olivat taistelleet erilaisissa saksalaisten avukseen luomissa muodostelmissa.
Vankileirien saariston massamuotoinen toiminta jatkui Stalinin kuolemaan asti. Hänen kuoltuaan poliittinen repressio laantui "tavanomaisen" diktatuurivaltion tasolle ja suuri osa vangeista pääsi kyllä vapaalle jalalle, mutta kunnianpalautus ei tapahtunut automaattisesti: erityisesti vankeustuomionsa jälkeen syrjäseuduille tai keskiaasialaisiin tasavaltoihin karkoitetut saivat odotella kotiinpaluuta vuosikausia. Kunnianpalautuksenkaan saaneelle vangille ei järjestynyt noin vain propiskaa, Moskovan tai Leningradin "kansalaisuutta", vaikka hän olisikin ollut kaupungista syntyjään.
Gulagin uhrien lukumäärää ei tule vähätellä eikä kiistää, mutta hysteeristen antikommunistien puheita viidestäkymmenestä miljoonasta uhrista ei tulisi ottaa vakavasti, koska ne ovat yksinkertaisesti väestötilastollisesti mahdottomia. (Tosin on syytä muistaa, että Neuvostoliiton väestötilastot ovat olleet vuosikymmenten ajan väärennettyjä tai salaisia, mihin tuskin oli muuta syytä kuin massamittaisen poliittisen repression liian selkeä demografinen näkyvyys.) Stalinismin uhrien lukumäärän jyvittäminen mahdollisimman korkeaksi palvelee ehkä kiihkoilijoiden henkilökohtaisia tarpeita, mutta odotettavissa olevat kiistämisyritykset saavat ainoastaan lisäpontta, jos numerot ovat liian korkeita. Roy Medvedev on omissa kirjoituksissaan puhunut 10-15 miljoonan suuruusluokkaan ulottuvista luvuista.
Solzhenitsyn kutsui Gulagia nimellä тюремная промысленность, "tyrmäteollisuus" (kyllä vain, suomen tyrmä tulee venäjän sanasta тюрьма). Epäilemättä Gulagilla oli tragikoomisia yhtäläisyyksiä sosialistiselle järjestelmälle ominaisen ruosteisena rautakasana ryskäävän, raskaan ja tehottoman teollisuuden kanssa. Hitlerin tuhoamisleirijärjestelmästä se erosi ennen kaikkea käytettyjen keinojen alkeellisuudella: kuoleman-"tuomiot" oli pantava täytäntöön käsipelillä, ampumalla luoti takaraivon ydinjatkokseen (девять грамм в затылок, "yhdeksän grammaa [lyijyä] niskaan"). Leireissä menehdyttiin ennen kaikkea töiden rasituksiin ja arktisiin oloihin, ei kaasukammioiden tyyppisiin massateloituslaitteisiin. Mutta kuten Norman Davies on sanonut: kuka voi sanoa, kumpi loppujen lopuksi on humaanimpi tapa?
Lopuksi on todettava, että Neuvostoliiton joukkomurhat tapahtuivat oleellisesti lain ulkopuolella tai suorastaan sitä vastaan. OSO-tribunaalien pikaoikeudenkäynnit rikkoivat systemaattisesti Neuvostoliiton omaa rikosprosessioikeutta (oikeudenkäyntikaarta) vastaan. Kuten syyttäjä Krylenko totesi, "me emme noudata lakia vaan vallankumouksellista omaatuntoamme", ja vallankumouksellinen omatunto salli kuolemanrangaistuksen soveltamisen silloinkin kun se virallisesti oli (propagandasyistä) poistettu rikoslaista (ks. Solzhenitsynin Vankileirien saariston lukua К высшей мере/Korkeimpaan toimenpiteeseen), lieventävien asianhaarojen huomiotta jättämisen ja muut selvät menettely- ja virkavirheet. Tällainen järjestelmällinen laittomuus oli mahdollista, koska "siniset", "tshekistit", "operatiivit", valtion turvallisuuselimet, toimivat käytännössä mielivaltaisesti lain yläpuolella eikä ollut olemassa demokraattista, riippumatonta (ja diktaattoria pelkäämätöntä) kontrollijärjestelmää, jolla olisi ollut valtuudet paljastaa väärinkäytökset. Mutta - ei muuten tää helvetti oliskaan.
Gulag ei kuitenkaan ollut niin absoluuttinen paha, ettei siihen olisi ollut mahdollista vaikuttaa kansainvälisin protestikampanjoin - kuten Roy Medvedev on todennut, Stalinkaan ei loppujen lopuksi ollut niin itsepäinen, että hän olisi vainoharhaisten oikkujensa vuoksi halunnut tuhota maansa maineen täydellisesti: ainakin papiston murhaaminen ja vainoaminen oli lopetettava ulkomaiden painostuksen vuoksi. (Amnestyn jäsenet, pankaa tämä merkille.) Mieltä ylentävää on lukea Solzhenitsyniltä, että Gulagin vangit eivät nielleet kaikkea, vaan nousivat useaan otteeseen kapinaan. Merkittävimpiä oli Stalinin kuolemaa seurannut Kengirin kapina; Ekibastuzin kapinaan taas kirjailija itse osallistui. Molemmista Solzhenitsyn on kirjoittanut Saariston viimeisessä osassa; Kengirin tapahtumista kertoo myös hänen elokuvaamaton käsikirjoituksensa Знают истину танки ("Panssarivaunut tietävät totuuden"). Vankien joukossa oli etenkin sodan jälkeen esimerkiksi maanalaiseen oppositiotoimintaan tottuneita ukrainalaisia nationalistipartisaaneja, benderalaisia, joilla oli varsin vähän menetettävää, mutta sitäkin enemmän kykyä organisoida vastarintaa.