sosialistinen realismi: Sosialistinen realismi ei sinänsä ole kovin originelli neuvostokeksintö. Diktaattorit, itsevaltiaat ja vaikutusvaltaiset yksilöt ovat maailman sivu pönkittäneet valtaansa rahoittamiensa hovitaiteilijoiden tekemillä sankarillistavilla muotokuvilla ja ylistysrunoilla. Samanaikaisesti Stalinin kanssa Hitler vainosi modernia "rappiotaidetta" ja halusi sen sijaan ylevää, "germaanista" taidetta, jonka tarkoituksena oli Saksan ja saksalaisen rotutaistelun pyhittäminen ja ylevöittäminen. Peter Englund on kiinnittänyt huomiota sekä yhtäläisyyksiin että eroihin Hitlerin ja Stalinin toivomusten mukaisessa taiteessa: yhteistä oli arkkitehtuurin pyrkimys monumentaalisuuteen ja klassisten esikuvien jäljittelyyn, tärkein ero oli siinä, että natsitaiteilijat kuvasivat mieluummin alastomia rotuvalioihmisiä (germaanisia yli-ihmisiä, joiden kauneus ja lihaksikkuus tuli tuoda esille), neuvostotaiteilijat reippaita vaatetettuja ihmisiä (joilla oli työväenluokkaiset vaatteet, mutta jotka silti olivat puhtaita ja iloisia - eliväthän he työläisten paratiisissa). Valtavien rakennusten koko muistutti diktatuurin mahdista sen kyetessä rämettyneinä rääpäleinä halveksittuja parlamentaarisia deomkratioita suurempiin ponnistuksiin; suuret kivitalot miellettiin myös kestäviksi, ja tarkoitus oli, että kansa uskoisi valtiojärjestelmänkin yhtä pysyväksi. Klassisten esikuvien jäljittelyllä pyrittiin vertaamaan omaa imperiumia muinaiseen Roomaan ja muihin maailmanhistoriasta tunnettuihin vuosisataisiin valtakuntiin sekä nostamaan oma luomus niiden tasolle. Lisäksi klassista muotoa tavoittelevat taideteokset korostivat diktatuurimaan tervehenkisyyttä, puhtautta ja siveyttä verrattuna "rappeutuneiden" demokratioiden dekadenssiin.
Sosialistisen realismin - samoin kuin natsien - kuvataide on luonteeltaan toritaidetta tai poliittista mainosjulistetaidetta, jonka laiseen törmää toki demokratioissakin vaalien aikaan. Sosialistinen realismi esittää realistisin keinoin jo toteutuneena kaiken sen, mitä ideologia pitää tavoitteenaan ja mihin se uskoo. Kirjallisuudessa tämä ilmenee siten, että ideologia ruumiillistuu myönteiseen sankariin, ideologian määräyksiä noudattavaan ja niihin samastuvaan henkilöön, joka onnistuu ja voittaa - tai ainakin ideologian puolesta epäitsekkäästi uhrautumalla toteuttaa tavoitteet, luo utopian tai käännyttää epävarmatkin ainoalle oikealle kannalle. Sosialistisen realismin tyyppinen virallinen propagandataide on kuviteltavissa minkä tahansa ideologian ympärille. Esimerkiksi vuosituhannen vaihteen Suomessa ajatus "suomalaispatrioottisesta realismista" tuntuisi hyvinkin mahdolliselta, ja vaikkapa Pekka Parikan Talvisota-elokuvasta on mahdollista löytää tällaisia piirteitä. Myös eräiden amerikkalaisperäisten uskonlahkojen propagandamateriaalin kuvituksessa on selviä sosialistisen realismin piirteitä.
Termi "realismi" ei sinänsä ole niin yksiselitteinen kuin usein luullaan. Realismin käsite on jo riippuvainen siitä, mikä hyväksytään realistisesti olemassaolevaksi tai oleelliseksi. Niinpä abstraktia "tahrataidetta" paheksuvat henkilöt eivät yleensä voi sietää kaikkia realisminkaan keinoin tehtyjä kuvia, koska ne hyväksyvät todellisuudeksi sellaisia asioita, joiden olemassaoloa nämä ihmiset eivät myönnä. Niinpä se, joka ei usko kotimaassaan esiintyvän köyhyyttä, pitää köyhyyden realistista esittämistä kuvataiteessa todellisuuden vastaisena "inhorealismina", epätyypillisten, epäedustavien aiheiden valitsemisena, joka hänen mielestään on yhtä sopimatonta ja "epärealistista" kuin abstrakti taide. Taiteellisesti naiivit pitävät mielellään "realismina" esimerkiksi heavy rock -yhtyeiden levynkansia kuvittaneen Boris Vallejon fantasianaiskuvia, koska nämä pitkäsääriset ja isorintaiset, elottomassa standardikauneudessaan epätodelliset naishahmot on maalattu fotorealistisen huolellisesti. Boris Vallejo pyrkii herättämään mielikuvan siitä, että heavy rock -musiikin ilmentämä "ideologia" - teinipoikaunelmat pitkäsääristen, himokkaiden kaunotarlaumojen huomion kohteeksi pääsemisestä - ovat sitä oikeaa ja oleellista todellisuutta, ja VAIN sinä ja ne pari muuta kaveria, joiden kanssa kuuntelette Motörheadia ja Metallicaa, olette julman kohtalon oikusta joutuneet tuppukylän yläasteelle, jossa kaikki naiset ovat näppynaamaisia persjalkoja eivätkä anna, ainakaan sinulle.
Aivan samanlainen on kuvataiteen sosialistisen realismin perusidea. Se kuvaa ideologian mukaisesti elävät ihmiset onnellisina, kauniina ja tyytyväisinä. Vappumarssille lähdetään mielellään ja innokkaina - ja katsoja ajattelee, että VAIN meidän tehtaalla ollaan haluttomia ja väsyneitä koko touhuun, mutta kaikki muut ovat varmaankin juuri noin innokkaita. Iloiset talonpojat tanssivat gopakia ja trepakia värikkäissä kansallispuvuissa ruokaa notkuvan pitopöydän ympärillä - ja katsoja ajattelee, että VAIN meidän kolhoosissa nähdään nälkää ja kuljetaan paskaisissa rytkyissä.
Kirjallisuudessa sosialistisen realismin ohjelmajulistuksena pidetään yleensä vuonna 1934 perustetun Neuvostoliiton kirjailijaliiton alkuperäisiä säädöksiä, joskin sosialistisen realismin vakiintuminen ainoaksi sallituksi kirjalliseksi esitystavaksi oli alkanut jo aiemmin. Liiton säädöksissä määriteltiin sosialistinen realismi "todellisuuden oikeana, historiallisesti konkreettisena kuvaamisena kuten se vallankumouksen myötä kehittyy". Vallankumouksellinen kehitys (revoljutsionnoje razvitije) on avainsana: mikä tahansa realistinen todellisuuden kuvaaminen ei käy päinsä, vaan on myös näytettävä, että todellisuus on kehittymässä niiden suurten historiallisten linjojen mukaan, jotka ideologia ja teoria ovat määritelleet: feodalismista kapitalismin kautta kommunismiin. Historian kulku on ennalta määrätty, sanoo marxisti-leninisti, ja vaihtoehtoja on tasan kaksi: joko potkia sen tutkainta vastaan ja joutua "historian roskatunkiolle" (Trotski) kuten tarinan pahikselle käy; tai ottaa "rohkeasti" (heh!) kantaa virallisen kannan puolesta ja auttaa historiaa pääsemään eteenpäin vääjäämättömällä matkallaan - kuten "myönteinen sankari" tekee. Sosialistis-realistisen romaanin ei aina tarvitse päättyä onnellisesti: jotta kansalaisen "vallankumouksellista valppautta" (revoljutsionnaja bditelnost') eli kansanomaisesti sanoen vakoojahysteriaa ylläpidettäisiin asianmukaisesti, myönteinen sankari voi hyvinkin saada surmansa kapitalistisen maailman vakoojien ja sabotöörien korppikotkankynsissä.
Käytännössä sosialistinen realismi haki esikuvansa 1800-luvun poliittisista, tsaarinvastaisista tendenssikirjoista, ennen muuta Leninin lempikirjaksikin mainitusta Nikolai Tshernyshevskin romaanista Tshto delat'? ("Mitä on tehtävä?"). 1920-luvun Neuvostoliitossa esiintyneistä kirjallisista suuntauksista jäljiteltäväksi sopi ennen kaikkea ns. proletkult-kirjallisuus.
Sosialistisen realismin peruslukemistoon kuuluvat Ilja Ehrenburgin Vtoroj den'/Toinen päivä, joka kuvaa individualistisen intellektuellin kyvyttömyyttä sopeutua kollektiiviin, ja Valentin Katajevin Vremja vperjod! ("Eespäin aika!"), joka on sosialistista realismia tyypillisimmillään, eikä vähiten miljöönsä vuoksi: sen työnsankarit ovat betonoijia. Sosialistis-realistisen näkemyksen nuorisorikollisten kasvatuksesta kollektiivisuuteen pani paperille Anton Makarenko Pedagogitsheskaja poema-teoksellaan ("Pedagoginen runoelma"). Huomattavasti epämiellyttävämpi ilmiö oli Nikolai Ostrovskin Kak zakaljalas' stal' ("Kuinka teräs karaistui"), jonka sankari alistuu täysin ideologialle ja kollektiiville. Hyvin vastenmielistä ja kieroa lasten militarisointia leikin varjolla edustaa Arkadi Gaidarin Timur i jego komanda ("Timur ja hänen joukkueensa").
Sosialistiselle realismille olivat tietysti tyypillisiä myös Leniniä ja Stalinia ihannoivat teokset. Näihin tulee laskea myös esim. Aleksei Tolstoin päähenkilöä ihailevat romaanit Pietari Suuresta ja Iivana Julmasta, joiden sanomana oli tsaarin (lue: Stalinin) itsevaltiuden itsetarkoituksellisuudessaan jokseenkin fasismin luonteinen ihannointi. Kommunistisia ihanteita lähempänä olivat Olga Forshin romaanissaan kuvaama kirjailija Radishtshev tai Vjatsheslav Shyshkovin romaaninsa päähenkilöksi valitsema talonpoikaisjohtaja ja kapinallinen Jemeljan Pugatshov.
Kauden suuria, oikeasti merkittäviä romaaneja olivat Aleksei Tolstoin Hozhdenije po mukam ("Kärsimystie") ja ennen kaikkea Mihail Sholohovin Tihij Don/Hiljaa virtaa Don. Tämä suurromaani toi kirjailijalle Nobelin palkinnon, ja se onnistuukin välttämään neuvostopoliittisen oikeaoppisuuden pahimmat karikot keskittymällä kuvaamaan sellaisen ihmisen tragediaa, joka ei oikein muuta voi kuin taistella "väärällä" puolella.