Laatinut Panu Petteri Höglund
Palaa tästä Venäjä-hakemiston pääsivulle.
Godunov, Boris: Iivana Julman pojan Fjodorin lanko, joka toimi käytännössä Venäjän hallitsijana Fjodorin hallitukskauden ajan. Boris Godunov jatkoi Iivana Julman pajarivastaisella linjalla pyrkien liittoutumaan papiston kanssa: hänen tarkoituksenaan oli lujittaa Moskovan asemaa "kolmantena Roomana" ja ortodoksisen kirkon keskuksena. Hän mm. julistutti Moskovan metropoliitan patriarkaksi eli Konstantinopolin kirkon päämiehen vertaiseksi.
Tsaari Fjodorin kuoltua ilman perijää - hän ei saanut lapsia, ja Iivana Julman nuorempi poika Dmitri kuoli pari vuotta ennen Fjodoria hämärissä olosuhteissa mahdollisesti Godunovin miesten murhaamana - Boris Godunov alkoi itse tsaariksi vuonna 1598. Tsaarina Godunov ei menestynyt, vaikka valtionhoitajana oli saanut niin sodat kuin taloudenkin luistamaan. Vuonna 1603 syttyi kapina Godunovia vastaan itseään murhalta pelastuneeksi ja piiloutuneeksi Dmitriksi väittäneen miehen johdolla sekä Puolan ja ukrainalaisten kasakoiden tuella: kapina oli vielä käynnissä Boris Godunovin kuollessa vuonna 1605.
Gogol', Nikolaj Vasiljevitsh (1809-1852), kirjailija. Gogol oli kotoisin Ukrainasta Poltavan seudulta. Isä oli kasakkasukuinen aatelinen, joka itsekin riipusteli näytelmiä, tosin ukrainaksi; äiti taas oli syvästi hurskas ja mystiikkaan taipuvainen henkilö, joka teki Gogolista synkällä, ahdistuneella ja kouristuksenomaisella tavalla uskonnollisen. Kirjoitusharrastuksen Gogol aloitti jo kotiseutunsa oppikoulussa; tullessaan vuonna 1828 Pietariin hän yritti kirjallista läpimurtoa idyllisellä runoelmalla Gants Kjuhelgarten ("Hans Küchelgarten"). Runoelma naurettiin lyttyyn, mutta nöyryytyksestä toivottuaan Gogol yritti uusin voimin, nyt proosalla: hän kirjoitti Ukrainaan sijoittuvia maaseutunovelleja, jotka saivat "Gantsia" huomattavasti paremman vastaanoton. Gogolin nykyäänkin kuuluisimmat novellit sisältyvät 1830-luvun puolivälissä ilmestyneisiin kokoelmiin Mirgorod ja Arabeski.
Samoihin aikoihin Gogol koetti huonolla menestyksellä onneaan historioitsijana; retorisesti hienot, mutta asiasisällöltään tyhjät yliopistoluennot olivat nolo epäonnistuminen, mutta pian hän sai hyvityksen hänen satiirisen näytelmänsä Reviisori/Revizor osoittauduttua suureksi menestykseksi. Tästedes hän keskittyi kirjalliseen uraansa. Näytelmän synnyttämä kohu ja metakka sai hänet kuitenkin vetäytymään yli vuosikymmeneksi Roomaan, johon hän mieltyi tavattomasti. Hän jatkoi kirjallisia töitä aloittamalla romaaninsa Kuolleet sielut/Mertvye dushi. Rooman-vuosina syntyi myös traaginen novelli Shinel', joka suomeksi tunnetaan mm. Päällysviittana ja Päällystakkina.
Kuolleiden sielujen luomisprosessi tuhosi kuitenkin Gogolin ihmisenä. Romaanin ensimmäinen osa - se, joka valmistui - oli loistava ja koskettava satiiri maaorjuuden ja byrokratian yhteiskunnasta. Toisessa osassa Gogol halusi näyttää ensimmäisen osan kuvaaman helvetillisen maailman jumalallisen puhdistuksen ja kirkastuksen. Kuten tavallista, hyvä ei innoittanut sillä tavalla kuin paha, joten toisen osan kirjoitustyö meni jumiin, ja sen asemesta Gogol julkaisi kokoelman maailmankatsomuksellisia vuodatuksia muka katkelmina kirjeistään. Koska Gogolin mielipiteet olivat naiivin taantumuksellisia (tässä suhteessa hän muistuttaa hieman William Faulkneria), edistykselliset piirit käänsivät hänelle selkänsä, ja sepustusten lapsellinen luonne nolotti slavofiilejäkin. Gogol menetti ystävänsä ja tukijansa kaikissa poliittisissa leireissä, poltti mielenhäiriössään julkaisemattomat käsikirjoituksensa (mm. Kuolleiden sielujen jatko-osan) ja omistautui uskonnollisille katumusharjoituksille onnistumatta kuitenkaan saavuttamaan etsimäänsä lohdutusta ja syntien anteeksiantoa. Horjuva mieli ja huono seura ajoivat hänet liioiteltuun asketismiin ja itsekidutukseen, joka joudutti kuolemaa: kirjailija ei elänyt paljoa yli neljänkymmenen.
Gogolin suuri lahja oli kyky hurjaan, satiiriseen huumoriin: hän näki huvittavia yksityiskohtia kaikkialla. Edes ylvään traagiseksi tarkoitetussa kasakkatarinassa Taras Bulba hän ei osannut olla heittämättä herjaa päähenkilöiden muhkeista viiksistä.
Grossman, Vasilij Semjonovitsh (oik. Iosif Salomonovitsh Grossman, 1905-1964), kirjailija. Grossmanin ura alkoi sosialistisen realismin tehtaankalskevaiheeseen kuuluneella romaanilla Gljukauf - sana ei ole venäjää, vaan saksaa ("Glückauf"). Sotakirjeenvaihtajana Grossman osallistui ajalle tyypilliseen mobilisaatio- ja dokumentaarikirjallisuuteen sellaisilla teoksilla kuin Napravlenije glavnogo udara ("Päävoimien iskusuunta"), Narod bessmerten ("Kansa on kuolematon") ja Stalingrad. Jo tuolloin alkoi kehitys, joka aikoinaan synnytti suurromaanin Zhizn' i sud'ba/Elämä ja kohtalo. 1950-luvulla Grossman julkaisi Novyi mirissä romaaninsa Za pravoje delo ("Oikean asian puolesta"); se herätti jo närkästynyttäkin huomiota; mutta vuonna 1960 valmistunut Elämä ja kohtalo oli todellinen pommi. Naiiviuksissaan Grossman jätti käsikirjoituksen erään kirjallisen aikakauslehden arvosteltavaksi; romaani joutui salaisen poliisin käsiin, Grossmania kuulusteltiin raa'asti kaikkien käsikirjoituskopioiden löytämiseksi, ja hänen vaarallinen teoksensa tuhottiin turvallisuuspalvelun polttouuneissa. Muutama luonnosvaiheen käsikirjoitus jäi kuitenkin löytämättä, ja aikanaan ne vuotivat länteen, missä (mm. Suomessa) kirja julkaistiin 1980-luvun alussa suuren huomion säestyksellä.
Grossman kirjoitti suuren romaaninsa tolstoilaisen realismin tyyliin, itsesensuuria harjoittamatta. Julmuuksien ja keskitysleirikauhujen kuvaus on säälimätöntä, erityisen ahdistavaa on päähenkilöiden seuraaminen kaasukammioon saakka. Poliittisesti riskipitoisinta oli kuitenkin Neuvostoliiton ja Natsi-Saksan totalitarismien vertaileminen ja rinnastaminen toisiinsa.
Vaikka Grossman ei saanutkaan enää elämänsä aikana kirjoja julkisuuteen, hän ehti vielä päättää viimeisen romaaninsa Vsjo tetshot ("Kaikki virtaa"), jossa Stalinin julmuudet esitetään johdonmukaisena seurauksena Leninin urasta. Tämäkin oli aikoinaan hyvin vallankumouksellinen väite.
Gulag, katso erillistä artikkelia.