Laatinut Panu Petteri Höglund
Palaa tästä Venäjä-hakemiston pääsivulle.
Katariina II Suuri (1729-1996), syntyjään Sophie Augusta von Anhalt-Zerbst, alkujaan saksalainen pikkuruhtinatar, joka vuonna 1745 naitettiin Venäjän samoin saksalaissyntyiselle kruununperilliselle Pjotr Fjodorovitshille (oikeastaan Karl Peter Ulrich von Holstein-Gottorp). Katariina oli älykäs ja utelias luonne, joka omaksui varsin nopeasti venäjän kielen sekä aikansa valistusaatteet, toisin kuin miehensä, jota kiinnosti Venäjä yhtä vähän kuin vaimokin: käytännössä molemmat puolisot elivät kumpikin omaa sukupuolielämäänsä, ja hallitsevaksi keisarinnaksi noustuaan Katariina nimitti vanhoja heilojaan erilaisiin korkeisiin virkoihin. Vuonna 1761 Pjotr Fjodorovitsh nousi tsaariksi Pietari III:n hallitsijanimellä, mutta jo seuraavana vuonna Katariina nousi hallitsijaksi upseerisuosikkiensa järjestämässä palatsivallankaappauksessa. Pian sen jälkeen Pietari kuoli perinteisissä "hämärissä olosuhteissa".
Katariina oli tarmokas hallitsija, joka uudisti hallintoa perustamalla ministeriöitä (departementteja) sekä hallituksena toimineen hovineuvoston. Hän kutsui myös koolle eräänlaiset valtiopäivät, "suuren valiokunnan", mutta väsyi nopeasti sen riitelyyn. Hän otti kuitenkin huomioon eräitä valiokunnan esittämiä toivomuksia mm. uudistaessaan paikallishallintoa.
Maaorjuus oli Katariinalle vaikea kysymys. Yhtäältä hän ymmärsi, että se ei sopinut "valistuneen" hallitsijan pirtaan, mutta toisaalta hän kavahti ajatusta "raakalaisten" vapauttamisesta. Lopullisesti hän hylkäsi ajatuksen maaorjien emansipaatiosta vuosien 1773-75 talonpoikaiskapinan aikana. Kapina lähti Donin kasakoiden parista, joita johti atamaani Jemeljan Pugatshov - venäläisten Vale-Dimitri -perinteiden mukaisesti hän väitti olevansa tsaari Pietari III. Kyseessä oli kaoottinen ja brutaali talonpoikaiskapina, jossa aatelisia murhattiin ja raiskattiin silmittömästi, niin että henkiinjääneet vaativan Katariinaa kostamaan ankarasti. Jälkipyykki oli sen mukainen.
Pugatshovin kapinan myötä Katariinan politiikka muuttui taantumuksellisemmaksi: tämän sai erityisesti tuta yhteiskuntakriittinen kirjailija ja filosofi Aleksandr Radishtshev, Saksassa opiskellut valistusajattelija, joka vuonna 1790 julkaisi maan oloja rajusti arvostelleen matkakirjan Puteshestvije iz Peterburga v Moskvu ("Matka Pietarista Moskovaan"). Kirjailija karkotettiin Siperiaan.
Ulkopolitiikka oli Katariinalle sotapolitiikkaa ja valloituksia. Puolan kuninkaaksi hän juoni 1764 vanhan petikaverinsa Stanislaw August Poniatowskin. Poniatowskin liian itsenäinen politiikka ei kuitenkaan hemaissut Katariinaa, koska kuningas pyrki vahvistamaan Puolan valtiota ja tekemään siitä puolustuskykyisemmän. Puolalaisten keskenkin syntyi linjariitoja ja sisällissota, jolloin naapurit - Preussi, Venäjä ja Itävalta - riensivät "rauhoittamaan" maata omien siitä samalla itselleen osia (ns. Puolan ensimmäinen jako vuonna 1772). Puolalaisten uusi yritys kapinoida jakovaltoja vastaan alkoi 1788 Venäjän armeijan ollessa kiinni tataarien ja Turkin suunnalla. Alkumenestyksen jälkeen tämäkin yritys päättyi onnettomasti Venäjän tukeman aatelisryhmittymän, ns. Targowican konfederaation, pyydettyä Katariinalta sisarellista apua. Puolaa jaettiin siksi uudelleen vuonna 1793, ja se mikä jätettiin jakamatta, jäi käytännössä Venäjän suojelualueeksi. Ennen kuolemaansa Katariina ehti osallistua vielä Tadeusz Kosciuszkon kapinan kukistamiseen vuonna 1794, jonka jälkeen Puola pyyhittiin kartalta kokonaan (kolmas jako).
Ruotsin kanssa Katariina soti vuosina 1788-1790 - kyseessä oli ns. Kustaan sota, jonka muistamme Runebergin Hurtti-ukosta:
Kunnianhimoinen Kustaa halusi toki valloittaa Rysslands stolta frulta takaisin Pietari Suuren ja Elisabetin aikana viedyt alueet, mutta ei vähä mitään: sen lisäksi hänen tarkoituksenaan oli nousta maihin Oranienbaumissa ja hyökätä Pietariin nostaakseen oman miehensä valtaistuimelle. Vaikka tämä sota jättikin Hurtti-ukolle romanttiset muistot ja suomalaisille sotahistoriafriikeille Porrassalmen ja Ruotsinsalmen voittoisat taistelut kuolattavaksi, se päättyi tasapeliin, joka tunnustettiin Värälän rauhassa 1790.
Merkittävämpiä olivat Katariinan valloitukset turkkilaisilta ja tataareilta. Pitkällisten sotien jälkeen Krim liitettiin Venäjään, samoin sitä ympäröineen aro- ja rannikkoalueet. Tataarit ajettiin idemmäksi, ja myös kasakoiden vanhaa itsehallintoa kavennettiin.
keskusrada Saksan miehittämänä Venäjästä erilleen päässeen Ukrainan hallitus (1918-20). Rada tarkoittaa puolassa ja ukrainassa neuvostoa (venäjäksi sovet).
Kiova, ukr. Kyjiw, ven. Kiev, puol. Kijów, Ukrainan pääkaupunki.
Kiovan Venäjä, vanhimpia Venäjän (ja Ukrainan) edeltäjänä pidettyjä merkittäviä slaavilaisia valtiomuodostelmia. Kiovan mäkilinnan ympärille kehittyi 500-luvulta alkaen jonkinlainen valtapiiri, jonka noin 700-800-luvulla valloittivat viikingit luoden sinne selvemmin valtiota muistuttavan organisaation, mutta jatkaen soturin, valloittajan ja ryövärin elämäntyyliään tästä tukikohdasta käsin. Viikinkien peruja lienee myös maan nimi Rus. 900-luvulla voimistuneet kauppasuhteet Bysantin kanssa johtivat kiovalaisten kääntymiseen kristinuskoon ruhtinas Vladimirin mentyä naimisiin bysanttilaisen prinsessan kanssa vuoden 1000 aikoihin. 1100-luvulta alkaen Kiovan Venäjä heikkeni ja hajaantui vallanperimysriitoihin ja osoittautui helpoksi saaliiksi mongolivalloittajille 1200-luvulla. Kirkon oppineet pakenivat pohjoisemmalle Venäjälle, missä he vaikuttivat merkittävästi isovenäläisen kielen ja kulttuurin kehitykseen.
Kopelev, Lev Zinovjevitsh (1912-1997), kirjailija, toisinajattelija. Venäläistyneen juutalaisperheen vesa innostui nuorena poikana tuolloin Neuvosto-Ukrainassa vallalla olleen ukrainalaistamispolitiikan ansiosta kirjoittamaan runoja ja lehtijuttuja ukrainaksi. Lapsuusaikojen saksankielisten naapurien ansiosta hän harjaantui jo varhaisella iällä puhumaan saksaa, ja aikanaan hän opiskelikin saksalaista filologiaa.
Nuorena miehenä Kopelev oli innokas kommunisti ja osallistui myös kulakkien vastaiseen kampanjaan. Käytännössä, kuten tiedetään, oli kyse usein hyvinkin köyhien talonpoikien ajamisesta maanpakoon ja entistä pahempaan kurjuuteen. Muistelmissaan hän kuvaili myöhemmin noita aikoja miltei itseruoskinnan luonteisesti.
Kun Saksa hyökkäsi Neuvostoliittoon, Kopelev joutui rintamalle propagandatöihin, joissa hän yleni majuriksi asti. Joukkojen päästyä Saksaan asti Kopelevia kuitenkin järkyttivät siviiliväestöön kohdistuneet asiattomat julmuudet. Kun hän yritti estää niitä, hänet tuomittiin "vihollisen säälimisestä taisteluhenkeä vahingoittavalla tavalla".
Kopelev joutui aluksi Siperiaan, mutta kielitaitonsa ansiosta hän pääsi Marfinoon tiedemiesten erikoisvankilaan lähelle Moskovaa. Täällä hän tutustui Solzhenitsyniin.
Kopelev vapautui aikanaan vankilasta ja rehabilitoitiin, mutta kun Tshekkoslovakia miehitettiin vuonna 1968, hän protestoi sitä vastaan ja joutui toisinajattelijoiden kirjoihin. Vuonna 1981 Kopelev karkotettiin Neuvostoliitosta silloiseen Länsi-Saksaan, missä hänestä tuli huomattava moraalinen auktoriteetti ja intellektuelli.
Kopelevin kirjallisen tuotannon tärkein osa on muistelmatrilogia, johon kuuluvat osat I sotvoril sebe kumira ("Ja loin itselleni epäjumalan"), joka kertoo hänen nuoruusvuosistaan Kiovassa; Hranit' vetshno ("Säilytetään ikuisesti"), joka käsittelee sota-aikaa ja vankeusaikojen alkua, sekä Utoli moi petshali ("Lohduta minua surussani"), jonka aiheena on Kopelevin aika Marfinon erikoisvankilassa. Saksaan muutettuaan Kopelev julkaisi yhdessä ystävänsä Heinrich Böllin kanssa Saksan ja Neuvostoliiton sotaa (Warum haben wie aufeinander geschossen, suomennos Miksi ammuimme toisiamme on valitettavan heikkolaatuinen) sekä idän ja lännen totalitarismeja (Antikommunismus in Ost und West) käsitelleet keskustelukirjat. Muistelmatrilogia on myös julkaistu saksaksi taskukirjoina yhteisnimellä Einer von uns - Lehr- und Wanderjahre eines Kommunisten (1. Und schuf mir einen Götzen, 2. Aufbewahren für alle Zeit, 3. Tröste meine Trauer). Kopelev toimi myös asiantuntijana Helke Sanderin dokumenttielokuvassa Be-Freier und Befreite, joka käsitteli neuvostosotilaiden seksuaalista väkivaltaa vallattujen alueiden naisia kohtaan toisen maailmansodan lopussa. 80-luvulla hänen voi sanoa toimineen yhtä paljon saksalaisena kuin venäläisenä intellektuellina.
Verrattuna Solzhenitsyniin Kopelev oli teoksissaan itsekriittisempi ja sellaisena syvällisemmin humaani kuin Solzhenitsyn: hän oli syvästi tietoinen osavastuustaan stalisnismin julmuuteen ja omisti elämänsä sovinnon rakentamiselle Saksan, Venäjän ja Puolan kansojen välille. Hän kuvasi myös elämänsä seksuaalista puolta - hairahduksia myöten - tavalla, joka ei oikein sopisi askeettisen Solzhenitsynin pirtaan. Juutalaisena ja hyvin kieliä osaavana kosmopoliittina Kopelev onnistui myös välttämään isovenäläiseen kiihkokansallismielisyyteen lankeamisen, joka tuntuu uhkaavan kaikkia venäläisiä kirjailijoita vanhalla iällä.
Kopelev kuoli Saksassa 1997: ystävät perustivat hänelle muistosäätiön ajamaan hänen edustamiaan asioita ja arvoja.