Laatinut Panu Petteri Höglund
Palaa tästä Venäjä-hakemiston pääsivulle.
Lenin, oikeastaan Uljanov, Vladimir Iljitsh (1870-1924). Simbirskissä koulutarkastajan poikana syntynyt Lenin kuului Venäjän sosiaalidemokraattisen puolueen johtohahmoihin ja pääideologeihin. Peitenimi "Lenin", jollainen oli välttämätön tsaarin ohranaa välttelevälle vallankumoukselliselle, tulee Lena-joen nimestä, jonka varrella Lenin oli karkotettuna vuosina 1895-1900. Vallankumouksellisuus tuntuu olleen Uljanovin pojille sukuvika, sillä Leninin veli Aleksandr Uljanov teloitettiin tsaaria vastaan suunnattuun murhasalajuoneen osallisena.
Leninin (tuolloin vielä Uljanovin) ensimmäiset poliittiset kirjoitukset valmistelivat erillisen sosialistisen puolueen perustamista ja arvostelivat narodnikkeja. Jo uransa alkuvaiheissa Lenin suhtautui katkeran vihamielisesti oman porukan epävarmoihin edustajiin ja korosti puolueen kuria ja yhtenäisyyttä ja puolueen ulkopuolisten kanssa tehtävien kompromissien tilapäisyyttä: "pikkuporvarien", kuten vähemmistökansallisuuksia edustavien nationalistien, kanssa oli mahdollista tehdä taktista, välitavoitekohtaista yhteistyötä, mutta oharin tekeminen tällaiselle yhteistyökumppanille ja maton kiskominen oli aina sallittua ja oikein, jos oman puolueen tavoitteet sitä vaativat: sopimuksia ei tehty noudatettaviksi, vaan nimenomaan tarvittaessa rikottaviksi.
Vuonna 1903 sosiaalidemokraatit jakaantuivat kahtia suurten joukkojen massapuolueeksi pyrkivien menshevikkien ("vähemmistöläisten") ja pienenä eliittiporukkana kansaa johtamaan pyrkivien bolshevikkien ("enemmistöläisten") ryhmäkuntiin: jälkimmäistä johti Lenin.
Lenin vietti pitkiä aikoja maanpaossa mm. Englannissa ja Sveitsissä. Hän vältteli vainoojiaan myös Suomessa, jonka kansallismieliset voimat toimivat mielellään yhteistyössä "toisen Venäjän", tsaarinvaltaa vastustavien vallankumouksellisten kanssa. Kun helmikuun 1917 vallankumous korvasi tsaarin väliaikaisella hallituksella, Lenin oli Zürichissä, ja hänelle tuli kiire hankkiutua Pietariin puoluetta johtamaan. Huhtikuussa saksalaiset antoivat Leninille luvan matkustaa kotimaahansa siinä toivossa, että hän irrottaisi Venäjän sodasta - tätä on käytetty myöhemmin (eikä ehkä aivan perusteettomasti) argumenttina sellaisen väitteen puolesta, että Lenin toimi maksettuna saksalaisagenttina tai että hänellä ainakin oli moraalisesti tuomittavia yhteyksiä saksalaisten tiedustelupalveluun. Poliittiseen myyttiin kuuluu käsitys, että Saksan halki kulkenut juna oli "sinetöity" - tiettävästi sinettinä kylläkin toimi pelkkä liidulla piirretty viiva.
Leninin saapuessa Venäjälle siellä katsottiin saksalaisten voittaneen maailmansodan: näinhän oli oikeastaan itärintamalla käynyt jo alkuvaiheessa saksalaisten murskattua Pavel Rennenkampfin joukot Tannenbergin taistelussa. Vaatimalla rauhaa Lenin sai nopeasti tukea sotaan väsyneeltä kansalta tukeutuen työläisten ja talonpoikien perustamiin itsehallinnollisiin neuvostoihin. Syyskuussa Lenin vaati kaikkea valtaa siirrettäväksi neuvostoille, mistä seurasi avoin yhteenotto väliaikaisen hallituksen kanssa. Pietarin sotilasneuvoston tuella Lenin kaappasi vallan loka-marraskuun vaihteessa ("lokakuun vallankumous") ja vangitutti väliaikaisen hallituksen jäsenet. Pian sen jälkeen myös perustuslakia säätämään kokoontunut kansalliskokous kaapattiin Leninin johdolla bolshevikeille, lopetettiin kesken ja korvattiin bolshevikkien omalla neuvostokongressilla.
Maaliskuussa 1918 Lenin teki lupauksensa mukaisesti erillisrauhan saksalaisten kanssa Brest-Litovskissa Valko-Venäjällä. Samoihin aikoihin hän kuitenkin myös ryhtyi kiristämään sisäpoliittista tilannetta tiputtamalla rattailta liittolaisensa, sosialistivallankumouksellisen puolueen vasemmistosiiven. Tästä hyvästä vasemmistososialistivallankumouksellinen Dora (Fanny) Kaplan ampui Leniniä: vaikka hänet viipymättä teloitettiin, Lenin haavoittui pahasti ja hänen terveytensä kärsi pysyvästi. Samana vuonna alkoi Venäjän sisällissota.
Sisällissodan alussa Lenin näki armottoman luokkataistelun pääaseena proletariaatin tuen hankkimiseksi, mutta tyly asenne mm. talonpoikiin aiheutti kapinoita ja yhteenottoja, joten Lenin joutui luopumaan "sotakommunismin" politiikasta ja omaksumaan pragmaattisemman linjan, ns. uuden talouspolitiikan eli NEPin (Novaja Ekonomitsheskaja Politika). NEP salli melkoisesti markkinataloutta, yritteliäisyyttä ja kapitalismia eritoten maaseudulla - näin syntyi se "kulakkiluokka", jonka Stalin myöhemmin likvidoi. Poliittisesti Lenin pysyi kuitenkin tiukalla linjalla ja korosti ankaran puoluekurin merkitystä. Hän ei myöskään pyrkinyt sovintoon menshevikkien ja sosialistivallankumouksellisten kanssa, joiden linjan mukainen ratkaisu NEP oli, vaan kielsi näiden puolueet ja vainosi niiden jäseniä.
Lenin vetäytyi eläkkeelle Moskovan lähellä sijaitseville Varpuskukkuloille (Vorobjovyje gorki; sittemmin Leninskie gory eli Leninvuoret) vuonna 1922, mutta vaikutti puolueen asioihin edelleenkin takapiruna. Eläkepäivinään hän rasitti itseään kovasti puolueen poliittisia intohimoja synnyttäneisiin linjariitoihin sekaantumalla, ja tämä rasitus oli osaltaan mukana aiheuttamassa hänen aivohalvauksensa ja vuonna 1924 tapahtuneen kuolemansa.
Lenin on edelleen kiistelty hahmo, jonka mainetta huomattavasti useammat yrittävät puhdistaa kuin Stalinin. Epäilemättä Lenin oli seuraajaansa verrattuna vilpitön vallankumouksellinen, jolle valta ja terrori eivät olleet itsetarkoitus kuten vainohulluksi diagnosoidulle Stalinille. Huomattuaan Stalinin hankkineen vaarallisen hallitsevan aseman puolueessa Lenin yritti vielä viimeisinä päivinään pysäyttää tämän nousua yksinvaltiaaksi kirjoittamalla Stalinia arvostelevan poliittisen testamentin.
Kiistatonta on kuitenkin, että Lenin rakensi sen puoluepamppujen harvainvallan, joka mahdollisti Stalinin nousun diktaattoriksi: demokraattisen itsekriittinen hallintojärjestelmä, jollaista Lenin ei halunnut, olisi katkaissut Stalinin uran tehokkaammin kuin mikään Leninin testamentti. Myös pahamaineisen vankileirijärjestelmän rakentaminen pääsi hyvään vauhtiin jo Leninin aikana; ja poliittisia vastustajia Lenin kohteli sisällissodan kiihkolla. Lenin näki rauhanaikaisenkin sisäpolitiikan lähinnä sisällissodan ("luokkasodan") jatkamisena toisin keinoin.
Neuvostoliiton jälkeisen ajan vasemmistolaisten on siis syytä osoittaa suurta varovaisuutta ja valikoivuutta, mitä tulee kunnian palauttamiseen Leninille ja hänen opeilleen. Osoittivathan jo Neuvostoliiton alkuvaiheet hänen poliittiset kirjoituksensa komero-oppineen skolastisiksi teorioinneiksi oppi-isä Marxin pohjalta, joista ei ollut sanottavasti käytännön hyötyä kun Lenin yhtäkkiä joutui hallitsemaan maailman suurinta maata.
Lermontov, Mihail Jurjevitsh: runoilija ja proosakirjailija. Isänsä puolelta skottilaisverinen - alkujaan suvun nimi oli Learmont - kirjailija kasvoi äidittömänä, Moskovan seurapiireihin kuuluneen mummonsa lellivauvana. Jo pienenä Lermontov omaksui teennäisyyteenkin taipuvaisen romanttisen asenteen ja alkoi harrastaa runoilua; lordi Byron oli tietysti ensisijainen esikuva. Hajanaisten yliopisto-opintojen jälkeen Lermontov ajautui kadettikouluun ja upseeriksi. Kirjoitettuaan raivokkaan syytösrunon Pushkinin murhaajalle Lermontov joutui karkotetuksi Kaukasiaan, mutta eksoottinen maankolkka innosti häntä runoilemaan. Hänen kaukasialaiset runoelmansa herättivät lukevan yleisön kiinnostuksen, ja Kaukasiasta hän palasi Pietariin jo kuuluisana runoilijana.
Lermontov oli tavallisen rohkea sotilas, mutta kiivas ja katkera mies; ja nuoruudenrakastumisista toivuttuaan hän kyynistyi sydämettömäksi naistenkaatajaksi. Hän loukkaantui helposti ylpeydessään ja nautti kaksintaisteluista; sellaisen takia hänet karkotettiin uudestaan Kaukasiaan, jossa hän soti tshetsheenejä vastaan. Hän ei enää palannut Pietariin; Pjatigorskissa hän onnistui sotkemaan itsensä kolmiodraamaan, joka arvatenkin johti kohtalokkaaseen kaksintaisteluun.
Lermontov aloitti romantikkona, mutta aikuistui realistiksi; vaikka hän taisteli Kaukasian vuoristokansoja vastaan, hän oli aidosti kiinnostunut näiden tavoista ja kulttuurista. Kaukasialainen maisema onkin oleellinen osa hänen kirjallista tuotantoaan.
Lermontovin ensimmäiset proosayritelmät ja näytelmäluonnokset eivät ole juurikaan merkittäviä muuten kuin kirjallisuudenhistorialliselta kannalta. Proosan puolella hänen suuri saavutuksensa on ainoaksi jäänyt romaani Aikamme sankari/Geroj nashogo vremeni, joka on episodinen, oikeastaan viiden pitkän novellin kokonaisuus, joka tarkastelee päähenkilöä, upseeri Petshorinia, monenlaisista näkökulmista. Vaikka Lermontov kiistikin tällaisen tulkinnan, on täysi syy uskoa, että Petshorin on hänen omakuvansa: pohjimmiltaan herkkä ja jalo mies, jonka elämä ja upseerimiljöön karkeat tavat raaistavat ja kyynistävät.
Aikamme sankari on suuren venäläisen kertomataiteen kulmakiviä, ja monta itkua on itketty niiden mestariteosten takia, jotka Lermontovilta jäivät kirjoittamatta varhaisen kuoleman vuoksi. Runotuotanto on kirjavampaa, ja todella hyvät runot on lukijan itse etsittävä keskinkertaisten harjoitelmien seasta.
Limonov (oik. Savenko), Eduard Venjaminovitsh (a. 1943), kirjailija. Samizdat-aikoinaan Limonov oli nouseva nuori runoilija; Yhdysvaltoihin muutettuaan hän kirjoitti seksillä mässäilevän romaanin nuoren neuvostoemigrantin yrityksistä päästä sisälle amerikkalaiseen yhteiskuntaan: Eto ja, Editshka ("Minähän se olen, Editshka"). Esikoisromaanin pelasti se, että Limonov jaksoi kirjoittaa muustakin kuin rähmäisistä seksipuuhista, ainakin ulkomaalaisuuden ja ulkopuolisuuden kuvauksena se kuuluu olevan ihan siedettävän hauska. Sittemmin Limonovin kirjailijan eväät ovat loppuneet tyystin, ja hän on tyrkyttäytynyt julkisuuteen mm. äärikansalliseksi fasistiksi ryhtymällä ja sotimalla serbien (!) puolella Jugoslavian perimyssodissa.
Lomonosov, Mihailo Vasiljevitsh (1711-1765), tiedemies ja yleisnero. Lomonosov on Venäjän sivistyshistorian suuria nimiä. Hän oli vaatimaton kalastajan poika Jäämeren rannalta, jolle isä ei suostunut järjestämään koulutusta: niinpä hän karkasi 19-vuotiaana kotoa ja hankkiutui jalkapatikassa Moskovaan koulua etsimään. Pääkaupungin herrat säälivät poikaa ja panivat hänet opiskelemaan lähinnä pappisseminaarin luonteiseen Slaavilaiseen akatemiaan. Muutamaa vuotta myöhemmin hän matkusti Saksaan opiskelemaan luonnontieteitä; sieltä palattuaan vuonna 1745 hän ryhtyi opettamaan kemiaa ja geologiaa.
Lomonosovin kiinnostus suuntautui niin luonnontieteisiin, kirjallisuuteen, taiteisiin kuin tiedepolitiikkaankin. Vuonna 1755 hän oli perustamassa Moskovaan yliopistoa, joka miehitettiin ensisijaisesti saksalaisilla oppineilla ja suuntautui vahvasti luonnontieteisiin. Tutkimuksissaan hän pohti mm. kotiseutunsa, pohjoisten merien, geologiaa ja biologiaa; lisäksi hän kehitti kemian teoriaa. Hän koetti myös luoda Venäjälle kriittisen historiantutkimuksen koulukunnan.
Lomonosovin tiedepoliittisiin näkemyksiin vaikutti oleellisesti hänen ankara isänmaallisuutensa, joka oli opiskeluvuosien perua: Saksassa hänen vaatimatonta syntyperäänsä ja jälkeenjäänyttä isänmaataan oli pilkattu tavalla, joka kävi luonnolle. Hänellä oli myös aihetta pelätä, että Saksasta änkeäisi hänen yliopistoonsa epäonnistuneita ja virkaheittoja tiedemiehiä, jotka etsivät mukavaa laiskotteluvirkaa vaivautumatta tekemään tutkimustyötä. Etevät ja työlleen omistautuvat kollegat herättivät kuitenkin hänen kunnioituksensa kansallisuudestaan riippumatta. Sähkökokeessa menehtyneen saksalaisen fyysikkokollegan perheelle Lomonosov järjesti henkilökohtaisesti eläkkeen, koska piti miestä pyhän Tieteen marttyyrina.
Runoilijana Lomonosov on merkittävä, tosin lähinnä runokielen uudistajana kuin varsinaisena taiteilijana. Ennen hänen aikaansa runot oli venäjäksi tapana kirjoittaa painotuksesta välittämättä; jotta ne olisivat rimmanneet, ne oli pakko lukea kaikkia tavuja yhtä lailla painottaen, mikä sai ne kuulostamaan tavattoman luonnottomilta ja laahaavilta. Tästä Lomonosov teki lopun: hänen runoissaan sanapaino lankeaa luonnostaan oikeille tavuille. Myös kirkkoslaavin ja kansanvenäjän oikealle sekoitussuhteelle sujuvassa kirjakielessä Lomonosov laati luontevat säännöt. Muiden ansioittensa ohessa hän siis kuului venäjän kirjakielen perustajiin.
Lomonosov kuoli vain 54-vuotiaana; alkoholilla lienee ollut taas kerran osuutta asiaan, mutta on selvää, etteivät yhden miehen hartiat riittäneet kannattelemaan kaikkea sitä, mitä tämä yleisnero otti vastuulleen.
Lvov, ukr. Lviw, puol. Lwów, saks. Lemberg, ransk. Léopol: Länsi-Ukrainan suurin kaupunki aivan Puolan nykyisen rajan itäpuolella. Vanhastaan Lvov on ollut puolalainen saareke ukrainalaisen maaseudun keskellä, ja vasta toisen maailmansodan jälkeen se on selvästi erotettu Puolan yhteydestä. Nykyisin sitä voinee pitää ennen kaikkea ukrainalaisena ja ukrainankielisenä kaupunkina - enemmän kuin Kiovaa.