Palaa tästä Venäjä-hakemiston pääsivulle.
Narodnaja Volja ("Kansan tahto"), radikaalinarodnikkien terroristiliike, joka eriytyi narodnikkien valtavirrasta 1879. Järjestössä oli hyvin vähän aktiivijäseniä, mutta nämä olivat sitäkin innokkaampia ja häikäilemättömämpiä, ja heidän tavoitteenaan oli terroristisin keinoin luoda maahan vallankumouksellinen tilanne. Murhat ja pommiattentaatit muodostuivat Narodnaja Voljan tunnusmerkiksi, ja vuonna 1881 se onnistui murhaamaan tsaari Aleksanteri II:n. Vallankumousta ei kuitenkaan kuulunut, sillä narodnajavoljalaiset eivät yrittäneet tehdä sitä itse: he jäivät tumput suorina odottelemaan, että kansa nousisi. Näin ei käynyt, vaan tuli ankara kurinpalautus pidätyksineen, karkotuksineen ja teloituksineen, ja siihen Narodnaja Voljankin toiminta lopahti.
narodnikit, populistinen suuntaus Venäjän vasemmistossa 1860-luvulta alkaen. Narodnikit näkivät talonpojat Venäjän todellisena vallankumouksellisena proletariaattina, joka oli herätettävä taistelemaan oikeuksiensa puolesta, ja pitivät perinteistä kyläyhteisöä tulevaisuuden Venäjän perustana. Alun perin narodnikit liikkuivat kansan keskuudessa itsenimitteisinä opettajina ja kasvattajina, mutta kansa ei halunnut valistua: narodnikkeihin suhtauduttiin usein hyvinkin vihamielisesti. Poliittiseksi järjestöksi narodnikit organisoituivat vuonna 1876 nimellä "Maa ja vapaus" (Zemlja i volja), mutta järjestön sisällä alkoi varsin pian esiintyä ristivetoa terrorihenkisten änkyröiden ja valistuksen voimaan luottavien maltillisten välillä. Kun järjestön piiriin kuuluvat henkilöt syyllistyivät näyttäviin terroritekoihin ja tsaarin ohrana ryhtyi vastaavasti ankariin tukahduttamistoimiin, järjestö hajaantui kahtia reformistiseen uusjakoliikkeeseen ja terroristiseen Narodnaja Voljaan. Narodnikkiaatteella oli kuitenkin hyvin paljon vaikutusta myöhempiin sosialisti- ja vallankumousliikkeisiin Venäjällä.
Nemirovitsh-Dantshenko, Vladimir Ivanovitsh (1858-1943) perusti yhdessä Konstantin Stanislavskin kanssa Moskovan taiteellisen teatterin, MHATin, joka tuli merkittäväksi ennen muuta Anton Tshehovin näytelmien tulkitsijana.
Nikolai I, Venäjän keisari vuosina 1825-1855. Nikolai nousi valtaan skandaalimaisen ja ilmeisen lainvastaisen kassakaappisopimuksen nojalla ja joutui heti hallituskautensa aluksi tukahduttamaan dekabristien (joulukuulaisten) kapinan. Nikolai oli militaristishenkinen, kovaotteinen itsevaltias, jonka mieleen vapaamieliset uudistukset eivät olisi juolahtaneetkaan: hänen hallinnossaan oli miltei sotilasdiktatuurin piirteitä. Hän oli myös pikkumainen ja kykenemätön delegoimaan päätösvaltaa alaisilleen. Maan sisäistä turvallisuutta valvomaan Nikolai loi erityisen santarmiston, jota johti keisarin kanslian kolmas osasto. Santarmiston tehtävänä oli käytännössä poliittisen toisinajattelun ja vallankumouksellisuuden tukahduttaminen. Oppositiota kuritettiinkin julmasti ja kovakouraisesti. Länsimaisen liberalismin vastapainoksi Nikolai koetti valistusministerinsä Uvarovin avulla valjastaa venäläisen kansallismielisyyden ja slavofiilisyyden osaksi valtion virallista ideologiaa.
Nikolain aikana Puola kuului suurimmalta osaltaan Venäjän alaisuuteen, mikä ei ollut kovin hauskaa kummankaan osapuolen kannalta. Marraskuussa 1830 Puolassa puhkesi kapina, ns. Powstanie Listopadowe, joka tukahdutettiin uuvuttavan pitkällä, seuraavan vuoden puolelle venyneellä sodalla. Vuonna 1848 laajoilla alueilla Euroopassa puhjenneiden vallankumouksellisten levottomuuksien tukahduttamiseen Nikolain armeija osallistui mm. Moldaviassa ja Unkarissa, joka yritti julistautua itsenäiseksi Itävallasta.
Useimpien Venäjän tsaarien tapaan Nikolai soti myös - kuten tiernapoikalaulussa sanotaan - "Turkkia ja tattaria" vastaan. Vuonna 1853 hän sai kuitenkin sotkettua sillä kertaa aloittamaansa Turkin-sotaan myös Englannin ja Ranskan: kyseessä oli ns. Krimin sota, "kun kolmella sadalla laivalla seilas' engelsmanni Suomemme rannoilla" - olihan Suomi Venäjän eli Englannin vihollisen aluetta. Sota oli kesken vielä Nikolain pari vuotta myöhemmin kuollessa.
Nikolai II, Venäjän viimeinen keisari, vallassa vuosina 1894-1917. Nikolaita on myötätuntoisesti sanottu "pieneksi viluiseksi mieheksi", mutta itse asiassa hän oli sellainen mies, jota ei ikinä olisi kuulunut päästää hallitsemaan Venäjää ainakaan itsevaltiaana. Hän oli päättämätön, heikko ja kyvytön keisari, joka samalla oli vakuuttunut itsevaltiuden kaikkinaisesta autuaaksitekevyydestä.
Nikolain puoliso Aleksandra oli syntyjään saksalainen prinsessa, joka varsin nopeasti omaksui venäläisen hoviperinteen huonoimmat puolet: uudistusvihamielisyyden sekä tolkuttomat uskonnolliset mystiikkaharrastukset. Juuri Aleksandran vaikutuksesta Grigori Rasputin, hurskaana vaeltajamunkkina ja kansanparantajana esiintynyt siperialainen juntti, onnistui luikertelemaan hoviin pitämään juominkejaan, koska tsaaritar luuli Rasputinin voivan parantaa verenvuototautia poteneen kruununprinssi Aleksein.
Rasputinista on sittemmin romantisoitu suurikin naistenhurmaaja ja paholaismainen lumooja, mutta ilmeisesti hän oli aivan tavanomainen siipiveikko ja humpuukimaakari, eikä sellaisena Venäjän tanttavallan ja taikauskon läpitunkemassa hovissa ensimmäinen laatujaan: tsaariperheeseen oli naitu mm. kaksi montenegrolaista prinsessaa, jotka Balkaninkin oloissa harvinaisen takapajuisessa kotimaassaan olivat oppineet uskomaan monenlaiseen humpuukiin ja rohkaisivat hovissa esiintyvää yleistä kiinnostusta huuhaahan.
Virkanimityksissä Nikolai suosi vanhoillisia kiihkoilijoita ja mielistelijöitä. Kaikki uudistuspyrkimykset hän kuittasi järjettömiksi haaveiksi.
Vuonna 1904 Venäjä joutui sotaan Japanin kanssa molempien kärkkyessä imperialistisia valloituksia Kiinan pohjoisosista ja Koreasta. Venäläiset lähtivät soitellen sotaan uhoten rasistisesti tekevänsä lopun "keltanaamaisista makakiapinoista". "Makakit" panivat nopeasti pisteen tällaiselle rehentelylle viimeistään toukokuussa 1905 upottamalla Tshushiman meritaistelussa koko Venäjän sotalaivaston. Maasodan Japani oli voittanut jo sitä ennen.
Kansa raivostui keisarin kyvyttömyyteen jo ennen Tshushiman lopullista tappiota. Tammikuussa 1905 joukko työläisiä osoitti mieltään Talvipalatsin edessä vaatien parempia oloja. Työläiset ja heitä johtanut pappi Gapon, joka itse asiassa oli santarmien yhteistoimintamies, olivat vakuuttuneita keisarin hyväntahtoisuudesta ja pyysivät häntä "poistamaan muurin" - Rasputinin kaltaiset korruptoituneet hovisuosikit ja virkamiehet - itsensä ja kansan välistä. Vaikka mielenosoitus ei ollut väkivaltainen, armeija hajotti sen ampumalla kuoliaaksi satoja ihmisiä. Yleinen närkästys vei maan nopeasti kohti sekasortoa, ja kun laivaston tuho ja lukuisat muut turhat uhrit Japania vastaan käydyssä sodassa käänsivät armeijan mielialat tsaaria vastaan, maa ajautui kaaokseen - "vallankumouksen kenraaliharjoitukseen". Talonpojat jakoivat suurmaanomistajien maata omavaltaisesti ja tuhosivat kartanoita surmaten, hakaten ja raiskaten aatelisia. Pikkuporvaritkin liittyivät levottomuuksiin. Nikolai joutui hyväksymään perustuslaillisia rajoituksia vallalleen ja perustamaan ensimmäisen duuman eli kansanedustuslaitoksen.
Tapahtumat toistuivat aikanaan ensimmäisen maailmansodan väsyttäessä Venäjän vallankumoukseen asti. Nikolai koetti johtaa sotaa yksinään ilman erillistä ylipäällikköä. Tällä oli jo sodan alkuvaiheessa tuhoisat seuraukset, kun kenraali Pavel Rennenkampfin johtamat venäläiset hävisivät täysin Tannenbergin (Stebarkin) taistelun. Kun menestykset ja voitot - ennen muuta kenraali Brusilovin kuuluisa offensiivi, jonka katsotaan todennäköisesti pelastamaan liittoutuneet häviämästä - olivat yksittäisten kenraalien ansiota, tappiot ja vaikeudet laskettiin Nikolain syyksi, ja häneen kypsyi nopeasti niin kansa kuin yläluokkakin. Vuonna 1917 Nikolai syrjäytettiin valtaistuimelta ns. helmikuun vallankumouksessa.
Vallasta maaliskuussa luopunut Nikolai karkotettiin kesällä 1917 perheineen Jekaterinburgiin (sittemmin neuvostonimeltään Sverdlovsk), missä hän vietti lyhyen loppuelämänsä kotiarestissa. Aikanaan valta siirtyi bolshevikeille, jotka murhasivat kesällä 1918 sekä tsaarin että koko hänen perheensä. Alun perin murha on selitetty Jekaterinburgin alueneuvoston hätääntyneeksi päätökseksi, joka tehtiin valkoisten lähestyessä kaupunkia. Nykyinen tutkimus on kuitenkin tullut siihen tulokseen, että murhalla oli alusta lähtien korkeimman bolshevikkijohdon hyväksyntä.
On selvää, että bolshevikkien intressissä oli mustata jälkeen päin viimeisen tsaarin mainetta kaikin mahdollisin tavoin. Toisaalta yhtä ilmeistä on, että juuri Nikolain osuminen viimeiseksi keisariksi oli Venäjälle todellinen onnettomuus. Nikolai ei osannut sen enempää hallita kovalla ja määrätietoisella otteella kuin delegoida ja antaa periksikään. Hän piti kiinni vallasta osaamatta käyttää sitä, ja jopa vehkeili yhdessä äärioikeiston kanssa Witteä ja Stolypinia, kyvykkäitä pääministereitään, vastaan.