Laatinut Panu Petteri Höglund
Palaa tästä Venäjä-hakemiston pääsivulle.
pajarit, vanhan Venäjän ylhäisöaateli. Pajariluokka kehittyi alun perin skandinaavisesta hirdh- eli ruhtinaan sotilasseurueinstituutiosta (venäjäksi druzhina). Pajarit olivat alkujaan varsin itsenäistä maa-aatelia, joka nautti laajoja etuoikeuksia olematta edes ruhtinaaseensa kovin tiukassa vasallisuhteessa. Heidän maaomaisuutensa oleellinen osa, vottshina, oli heidän sukunsa perintömaata, ei ruhtinaalta lainaksi saatua läänitysmaata. Iivana IV Julma pyrki tukahduttamaan pajarien vallan vainoamalla heitä henkilökohtaisesti uskollisten opritshnik-virkamiestensä avulla, mutta Iivanan kuoltua pajarit koettivat palauttaa asemansa entiselleen mm. tukemalla puolalaisten maahantunkeutujien yritystä karkottaa Iivanan jälkeläiset valtaistuimelta 1600-luvun alun sekasorron aikana. Pajariluokka syrjäytyi viimeistään Pietari Suuren uudistusten myötä, kun maa-aatelin tilalle alkoi nousta virkamieskunnassa palvelemalla arvonsa hankkinut virka-aateli. Koko sana "pajari" (bojarin) hävisi käytöstä ulkomaisten kreivin- ja paronintittelien tieltä, ja aatelisista alettiin puhua "hovilaisina" (dvorjanin).
peredvizhnikit, "vaeltajat", "kiertävät maalarit", olivat Venäjän maalaustaidetta uudistava, realistinen koulukunta 1860-1870-luvulta alkaen. Koska peredvizhnikit eivät saaneet teoksiaan näytteille vakiintuneisiin gallerioihin, he lähtivät maalauksineen provinssiin järjestäen kiertäviä näyttelyitä, joissa tavallinen kansakin saattoi tutustua taiteeseen. Peredvizhnikit pyrkivät henkilökuvissaan elävään, psykologiseen realismiin, ja kansa otti heidän taiteensa omakseen. Koulukunnan perustaja oli Ivan Kramskoj, mutta sen estetiikka toteutui parhaiten kuuluisan Ilja Repinin töissä.
Pietari I Suuri(1672-1725), keisari, Venäjän valtakunnan uudistaja. Pietari vietti lapsuutensa maaseudulla ulkomaalaiskaupunginosan naapurissa ja innostui länsieurooppalaisesta tieteestä, tekniikasta ja sotataidosta. Parikymppisenä nuorukaisena Pietari nousi valtaistuimelle ja aloitti uudistustensa valmistelun matkustamalla incognito ulkomaille. Hän opetteli laivanrakennustaitoja Hollannissa ja tutustui myös Englannin yhteiskuntaan. Matkaltaan hän toi mukanaan parisataa läntistä asiantuntijaa hoviinsa.
Armeijan uudistamisen Pietari aloitti muodostamalla maaseutulapsuutensa leikkitovereista oikeat kaartinrykmentit (Semjonovskij polk ja Preobrazhenskij polk), joita hän käytti streltsirykmenteissä puhjenneen kapinan tukahduttamiseen ulkomaanmatkalta palattuaan. Lukuisia streltsejä teloitettiin, vielä useampia kidutettiin ja silvottiin. Levottomuudet antoivat Pietarille syyn organisoida armeijan pitkälti uusiksi ja ulottaa asevelvollisuuden laajemmalle.
Sotia Pietari kävi etelässä Turkkia ja Persiaa vastaan, lännessä Ruotsia, idässä Keski-Aasian kaanikuntia; aluelaajennuksia saatiin jonkin verran, mutta myös tappiot olivat merkittäviä. Suuri Pohjan sota Ruotsia vastaan kesti 1700-luvun ensimmäiset kaksi vuosikymmentä, ja se teki selvää suurvalta-Ruotsista. Ratkaisevan tappion Ruotsi kärsi kuuluisassa Pultavan taistelussa 1709, minkä jälkeen Pietari miehitti ensin Baltian, sitten 1713-14 myös Suomen ("iso viha"), jonka vastarinta nujerrettiin Kostianvirran ja Napuen taisteluissa sekä Riilahden meritaistelussa (venäjäksi "Gangutin" < Hangö uddin meritaistelu). Vuoden 1721 Uudenkaupungin rauhassa Ruotsi menetti kaikki alueensa Baltiassa, ja myös Suomen itäosat jäivät Venäjälle - kyseessä oli alue, joka sittemmin tunnettiin "Vanhan Suomen" nimellä.
Suuren Pohjan sodan vuosina Pietari myös rakennutti uuden pääkaupungin nimellisesti ruotsalaisille alueille Inkeriin valloitettuaan ensin siellä sijainneen Nevanlinnan (Nyen) kaupungin ja linnoituksen (Nyen Skans).
Pietari uudisti myls hallintoa pyrkien korvaamaan päällekkäiset prikaz-virastot selkeällä keskusvirastojaolla. Virkamiesten arvojärjestys rinnastettiin armeijaan (tabel o rangah), ja aatelisvirkamiesten tilalle pyrittiin värväämään pätevää väkeä muistakin yhteiskuntaluokista. Koska arvotaulukon korkeimmat asteet toivat aateluuden moukallekin, tämä edisti maa-aatelin korvautumista virka-aatelilla.
Kulttuurin alallakin Pietari pyrki länsimaiseen hienostukseen mm. lyhentämällä takit ja pitkät parrat jopa omakätisesti. Venäjän kielen kirjallinen käyttö lisääntyi kirkkoslaavin kustannuksella. Naiset tulivat haaremista (terem) seurustelemaan assambleja-kutsuilla.
Pietaria voidaan pitää Venäjän ensimmäisenä keisarina (imperator), joskaan ei ensimmäisenä tsaarina, koska Suuren pohjan sodan jälkeen senaatti (sekin Pietarin itse perustama elin) kruunasi hänet imperaattoriksi. Pietarin aikana Venäjästä tulikin mahtitekijä Euroopan politiikassa.
Ei pidä olettaa, että Pietari olisi länsimaisuutensa vuoksi ollut erityisen lempeä keisari. Monet hänen uudistuksistaan, varsinkin Pietarin kaupungin rakentaminen, vaativat joukoittain ihmishenkiä. Verotuksen tehostaminen ja armeijan rakenteen keskittäminen johtivat kapinoihin, jotka tukahdutettiin armotta. Pietari osallistui itse innokkaasti kidutuksiin ja silpomisiin, jotka tuntuvat kiehtoneen häntä samalla tavalla kuin hänen Kunstkameraan, luonnonhistorialliseen museoon, keräilemänsä epämuodostuneet sikiöt ja ruumiinosat. Yksityiselämässään hän oli oikullinen ja levoton ja harrasti sekä viinaa että naisia syyllistyen mm. kaksinnaintiin. Uudistukset jäivät usein keskeneräiseksi koheltamiseksi, kun Pietari innostui milloin mistäkin jättäen edellisen projektinsa kesken. Oman poikansa Aleksein Pietari koetti yhtä sähläävällä tavalla kasvattaa seuraajakseen, mutta yrityksen mentyä pieleen hän lopulta kidutti pojan kuoliaaksi. Pojan kuoleman vuoksi Pietari jätti jälkeensä hankalan kruununperimyssotkun.
Platonov, Andrej; oikeastaan Andrej Platonovitsh Klimentov (1899-1951) kirjailija. Andrej Platonov oli itseoppinut älykkötyöläinen, sittemmin insinööri, joka koki vallankumouksen aluksi kaikki rajat ylittävänä, utooppisena muutoksena: tiet olivat auki taivasta myöten. Tämä utopismi vaihtui kuitenkin pian kitkerään pettymykseen hänen nähtyään uuden byrokratian tulon syrjäkylille, ja hänen kirjoittamiseensa tuli surrealistinen, mielipuolisuuteenkin vivahtava sävy. "Sosialistinen rakennustyö" merkitsi hänelle lähinnä hölmöläisten yritystä valaista tupa seinät poistamalla: pienoisromaanissa Monttu/Kotlovan koko kyläyhteisö kaivaa monttua perustaksi sosialismin voiton talolle, mutta montusta tuleekin vain rakentajiensa hautakuoppa. Vielä pitemmälle järjettömyyden kuvaus menee sisällissodan terrorista ja julmuuksista absurdisti kertovassa Tshevengurissa. Nämä 1920-30-lukujen vaihteen aikoihin syntyneet teokset jäivät pöytälaatikkoon, samoin kuin kolmikymmenluvulla kirjoitetut Dzhan ja Juveniilimeri/Juvenil'noje more. Dzhan kuvaa sukupuuton uhkaaman alkuperäiskansan kohtaloa; Juveniilimeri taas on maanalainen meri, jota päähenkilöt toivottomasti yrittävät kaivaa esiin saadakseen aavikon kukkimaan.
Platonovin mieliteema on vastakohdakseen kääntyvä utopia tai suurprojekti, joka pettää siihen kiinnitetyt utooppiset toiveet. Nurin kääntyminen merkitsee myös kielen vääristymistä neuvostoliittolaista uuskieltä parodioivalla tavalla: Konstantin Azadovski on sanonut Platonovin kieltä apinan yritykseksi opetella venäjää. On selvää, että tällainen kirjailija ei voinut julkaista teoksiaan Neuvostoliitossa, kaikkein vähiten Stalinin aikoina: elinaikanaan hän olikin tunnettu ennen muuta kirjallisuuskriitikkona ja II maailmansodan rintamakirjeenvaihtajana. Ihmeenä pidetään yleisesti sitä, että hän sai kuolla tubiinsa omassa vuoteessaan sen sijaan että hänet olisi raahattu Siperian viheliäisimpään tappotyöleiriin.
Pushkin, Aleksandr Sergejevitsh (1799-1837), Venäjän kansallisrunoilija. Pajarisukuinen Pushkin oli oikeastaan nuori keikari ja salonkileijona, joka vietti levotonta, rosoista sinkkuelämää kirjoitellen oodeja ihastuksilleen. Nuorena Pushkin harrasti vallankumousromantiikkaa joutuen joksikin aikaa jopa karkotetuksi syrjäseudulle. Päästyään sieltä pois Pushkin joutui keisarin henkilökohtaisen sensuurin alaiseksi. Jotkut tulkitsevat tämän niin, että runoilija rupesi yhteistoimintamieheksi, toisten mielestä se merkitsi karkotusta pahempaa piinapenkkiä, jolla oli kielteinen vaikutus Pushkinin mielenterveyteen. Opportunismiin viittaa ainakin se, että Pushkin kirjoitti vuoden 1830 Puolan kapinan johdosta runon Klevetnikam Rossiji ("Venäjän parjaajille"), jossa hän tuomitsi ulkovaltojen yritykset sekaantua tähän slaavien keskinäiseen perheriitaan.
Aikansa rattopoikana hilluttuaan Pushkin yritti asettua aloilleen menemällä naimisiin. Valitettavasti Natasha-vaimo oli tyhjäpäinen ja kirjallisuutta ymmärtämätön 18-vuotias seurapiiribimbo, joka vehtasi erään Ranskasta tsaarin turviin paenneen d'Anthes-nimisen monarkistin ja taantumuksellisen kanssa. Aisaa kannattamaan joutunut Pushkin tietysti veti herneet nenään ja haastoi fransmannin kaksintaisteluun. Senhän nyt arvaa että siinä kävi kalpaten.
Pushkinin tuotannon pääosana pidettäneen hänen laajoja runojaan ja runomuotoisia romaanejaan. Hän kokeili lajityyppiä ensimmäisen kerran itämaisaiheisissa tarinoissa Ruslan ja Ljudmila, Kaukasian vanki ja Bahtshisarain suihkulähde. Suurimmaksi saavutukseksi tällä saralla jäi oopperanakin kuuluisa, Puskinille tuttuun hovimiljööseen sijoittuva mustasukkaisuusdraama Jevgenij Onegin.
Pushkinin proosa- ja draamayritelmät jäivät ikävä kyllä suurimmaksi osaksi kesken, ja tämä on oikeasti melkoinen menetys: sen huomaa kuka tahansa, joka vaivautuu lukemaan esim. Pietari Suuren neekerin tarinan (se on käännetty suomeksikin). Tämä on Pushkinin kertomus etiopialaissyntyisestä esi-isästään, Pietari Suuren suojatikseen ottamasta Abraham Hannibalista. Tarinassa Pushkin eläytyy valkoisen miehen leikkikaluksi joutuneen etiopialaisen tunteisiin hyvin aidosti ja liikuttavasti. - Valmiiksi ehtineistä proosateoksista merkittävin on Kapteenin tytär, Walter Scottilta vaikutteita saanut historiallinen pienoisromaani Pugatshovin talonpoikaiskapinaa tukahduttavista tsaarin sotilaista. Pushkin laati myös kapinan historian tapahtumapaikoilta keräämänsä kansanomaisen muistitiedon pohjalta.
Pushkinin suuruus perustuu ennen kaikkea hänen osuvaan, sukkelaan kielenkäyttöönsä, joka vapautti venäjän kielen kirkkoslaavin kahleista. Runoteoksia venäjää osaamattoman on vaikea arvostaa, mutta Pushkinin proosan ainoa vika - myös käännöksenä - on se, että sitä on aivan liian vähän.