1. 
2. 
3. 
4.
5. 
6.Edellinen luku: Juuret Kuhmoniemellä
Ensiksi elokuvien pariin Määtän veljeksistä hankkiutuivat Aaro Vihtori ("Vikki") ja Simo Artturi ("Arttu"). Vikki Määttä aloitti jo 11- vuotiaana paikannäyttäjänä, "platsarina" eli "penkkiviisuna" vuonna 1919 (Tampereella tuolloin teatterit Olympia, Petit, Scala ja Sointu), yleni vahtimestariksi ja pätevöityi koneenkäyttäjäksi 1920- luvulla elokuvateatteri Maximissa. Sittemmin hän toimi koneenhoitajana Lapualla Armas Kiven (1897-1991) Kimmo- elokuvateatterissa ja vielä 1930- luvun alussa niinikään "ympäri maata kiertävien elokuvateatterien", Lapualta käsin operoineiden Kiven elokuvakiertueiden yhtenä koneenhoitajana. Veljiensä Allanin ja Arvon kanssa linja-autoliikennettä aiemmin Asikkalassa harjoittaneen Armas Kiven kiertueilla oli käytössä ainakin kolme henkilöautoa (Auckland, Ford ja Oldsmobile), joilla kierrettiin Suomen maaseutua Lappia myöten. Vikki Määttä toimi 1920- luvulla myös Haapajärven Suojeluskunnan elokuvien koneenhoitajana. Tampereella hän toimi Maximin lisäksi veljensä Artun ja Suoniemellä syntyneen entisen maalarin ja kenkätehtaan työmiehen Emil Mäkisen (1904 - 1967) omistamassa elokuvateatteri Imatrassa vuosina 1926 - 1927.
Suoniemen Vahalahden kylästä lähtöisin ollut Emil Mäkinen oli poikasena saapunut potkukelkalla Tampereelle vanhempien sisarusten perässä ja elättänyt itsensä mm. maalarina ja Aaltosen kenkätehtaalla päällisnahkojen leikkaajana.
Arttu Määttä puolestaan oli hankkinut leipänsä mm. viulunsoittajana, säestäen mitä ilmeisimmin myöskin mykkäelokuvia elokuvateattereissa, joita Tampereella 1920- luvun alussa toimi puolenkymmentä (Apollo, Kinema, Maxim, Olympia, Petit, Scala) . Hämeenkatu 12:ssa sijainneeseen, vararikon takia toimintansa keskeyttäneeseen "Apollo"- teatteriin hän pääsi käsiksi kesällä 1926. Saman vuoden syyskuun puolivälissä hän valtuutti konttoristi Arvo Ramstedtin jättämään Tampereen maistraatille kirjeen:
"Liittäen mukaan tarpeelliset todistukset, saan täten kunnioittaen ilmoittaa, että minä tässä kaupungissa toiminimellä "Imatra Elävienkuvienteatteri, omistaja Arttur S. Määttä", aijon ryhtyä harjoittamaan elävienkuvien näyttelemistä."
1. 2. 3. 4.
5. 6.
Kuvasatoa (klikkaa kuvia isommaksi!)
1. Vikki Määttä Lapualla Armas Kiven kiertueella. Valkokangas rullattuna lokasuojan päällä.
2. Artturi Simo Määtän elinkeinoilmoituspaperit Tampereen maistraattiin.
3. Vahtimestari Vikki Määttä salin ovella Imatran eteisessä 1926.
4. Apollo/Imatran julkisivu, Hämeenkatu 12.
5. Jäljennös "Apollon" hyväksymiskatselmuspöytäkirjasta vuodelta 1923.
6. Apollon ensimmäinen elokuva "Jumalien tytär" oli maailmansensaatio: vähäpukeinen Annette Kellerman.
Syyskuun 18. päivänä 1926 maistraatti hyväksyi Määtän toiminimen merkittäväksi "kauppiasten luetteloon", jonne se kuitenkin jäi merkitsemättä. Imatraa oli alettu kehitellä Emil Mäkisen avustamana: Määttä vuokrasi leskirouva Rosa Tirkkoselta 4500 markan kuukausivuokralla kauppias Adam Tirkkosen tavaramakasiiniksi kaavaillun, mutta kuitenkin elokuun lopussa vuonna 1923 "elävienkuvien näytäntöhuoneustoksi" sisustetun teatterin, jonka oli avannut Hämeenkyrössä 28.4.1874 syntynyt, mutta elokuvateatteritoimintaa lähinnä Helsingissä harjoittanut liikemies Oskar Viitanen.
Apollon/Imatran rakennuspiirustuksia (klikkaa kuvia isommaksi)
1. 
2.
3.
1. Sivuleikkaus. Hämeenkadun puoli vasemmalla. Parvekkeen eteinen kapea ja matala.
2. Eteinen, konehuone ja permanto sekä soittoaitio.
3. Parveke. Eteinen ja porras ahtaat. Ristillä on merkitty 23.10.1927 sattuneen tulipalon uhrien löytöpaikat. Parvekkeen eteisestä löytyi 6, parvekkeelta 13 ja alhaalta salista 1 vainaja.
Viitasen "Apollo" oli alkajaisiksi esittänyt seitsenosaisen "erikoisen hienon ja suuremmoisen arapialaisen satunäytelmän", nimeltään "Jumalien tytär" ("A Daughter of the Gods"). Tämä vuonna 1916 Jamaikalla kuvattu, William Foxin tuottama ja Herbert Brenonin ohjaama uskallettu, sittemmin osittain kadonnut suurelokuva oli herättänyt huomiota australialaisen uimarin Annette Kellermanin (1888-1975) alastonkuvilla. Yleisö oli tervehtinyt ilolla uutta teatteria ja Aamulehti suitsuttanut ylistystä:
"Uuden teatterin projektiolaitos on aivan uudenaikainen ja tekee hyvin selvät ja miellyttävät kuvat."
"Apollon" taival oli ollut epävakaista ja teatterinpitäjät olivat vaihtuneet usein: jo vuoden 1924 helmikuussa oli esiintynyt tamperelaisena elokuvayrittäjänä ilmeisesti talon omistajasukuun lukeutunut Paavo Tirkkonen, näytäntökautena 1924-1925 E. Huhtala ja huhtikuusta 1925 "Apollon" omistajina helsinkiläinen Ab Biorama, helsinkiläisten Gustaf Molinin ja hänen sukunsa sekä Arnold Sundgrenin ja Birger Souranderin yhtiö ja samojen omistajien A.B. Filmcentral O.Y. Ennen Arttu Määttää oli "Apollolla" ollut kaikkiaan kuusi omistajaa.
1.
2. 
3.
4. 
5. 
6.
7. 
8.
Kuvasatoa (klikkaa kuvaa isommaksi!)
1. Apollon/Imatran eteisessä. Herman Lumio oikealla.
2. Lumio ja vahtimestari Grönfors vievät filmiä rautatieasemalle.
3.-4. Lumio työssään Kineman konehuoneessa (3.) ja Apollon/Imatran konehuoneessa (4.)
5. Lumio kaverinsa kanssa Apollon/Imatran parvekkeen portailla.
6. Apollosta tehdään Imatraa vuonna 1926. Puuhaamassa Arttu Määttä ja Mäkiset. Ikkunoiden alla sijaitsevaa uloketta pitkin pelastautui muutama katsoja 23.10.1927.
7. Kuvamanipulaatio "Imatran" salista.
8. Kansan Lehden etusivun otsikot 24.10.1927
Missä, milloin ja miten Emil Mäkinen ja Arttu Määttä tapasivat ja mistä he
liikeidean saivat, on jäänyt epäselväksi. Todennäköisesti Emil Mäkisen
myötävaikutuksella vuokratussa teatterissa tehtiin kesällä 1926 perusteellinen
remontti. Maalaustöissä avusti Mäkisen isä, Suoniemen kirkon
koristemaalauksilla mainetta ja kunniaa hankkinut Sakarias (Sakari) Mäkinen,
jonka käsialaa ilmeisesti oli teatterin salia ja eteistiloja kiertävä
aaltomainen boordikuviointi. Teatterin salin ja parvekkeen paikkalukua
nostettiin noin kahteensataan. Uutta, kuitenkin jo vuosina 1914 - 1918
Tampereella toimineen teatterin nimeä kantanut "Imatra" aloitti näytännöt
syyskuun puolivälissä 1926 elokuvalla "Äiditön koti". Koneenkäyttäjänä ja
"teknillisenä neuvonantajana" jatkoi jo "Apollo"- teatterin aikaisempien
omistajien palveluksessa ollut Herman Lumio (1901-1986), mutta tehtävät
siirtyivät kevään 1927 kuluessa aluksi vahtimestarina toimineelle Vikki
Määtälle. Arttu Määttä toimi myös teatterin vahtimestarina ja Mäkinen hoiti
sujuvampana kynämiehenä lähinnä kirjalliset työt, kuten elokuvien tilaamisen
ja mainostamisen sekä kirjanpidon. Lipunmyyjänä ja kassanhoitajana toimi Emil
Mäkisen sisar Martta Mäkinen (1897-1979), joka päivisin työskenteli Aaltosen
kenkätehtaassa. "Imatra" mainosti esityksiään mm. kehumalla ohjelmistoaan
repäsevän hauskoja Shaplin- piloja
sekä orkesteriaan:
Huom! Hyvä orkesteri. Huom! Hyvä filmi ja hyvä musiikki takaavat
täyden nautinnon!
Hyvällä liikepaikalla kaupungin keskellä sijainnut, siisti ja huolellisesti pidetty teatteri alkoi Mäkisen sisarusten ja Määtän veljesten iloksi kannattaa: jonot ulottuivat usein pikkuruisesta eteisestä Hämeenkadulle asti. Joka ilta järjestystä valvoi omistaja-vahtimestari Arttu Määtän lisäksi Tampereen poliisimestarin määräämä poliisikonstaapeli. Yleensä esitettiin yksi pitkä elokuva ja pääkuvan pituudesta riippuen viikkokatsaus ja yksi- tai kaksiosainen pilakuva. Ulkomaisten elokuvien esityskopioihin oli jo elokuvavuokraamo teettänyt suomen- ja ruotsinkieliset välitekstit. Ne liitettiin jokaiseen kopioon erikseen, joten runsaasti välitekstejä sisältäneissä kopioissa oli paljon liitoksia. Liitosten kohdalla filmi saattoi katketa ja syttyä palamaan. Palovaaraa lisäsi myös projektorin rakenne: valonsädettä katkova peittosiipi oli koneen linssin etupuolella ja kaarilampun kuumat säteet porottivat kaiken aikaa kuvaporttiin, jonka läpi filminauha soljui. Palovaaran vuoksi Imatrankin konehuoneen ovi, seinät ja katto olivat ajan tavan mukaan pellitetyt. Lumion aikanaan virittämä kaarilampun palokaasujen peltinen poistotorvi oli yhdistetty konehuoneen katosta parveketäytteiden kautta savuhormiin johtavaan puiseen tuuletusputkeen. Samoin olivat teatterin sisärakenteet pääosin puiset.
Lippuja esityksiin myytiin jatkuvasti: ihmiset tulivat ja menivät ja 50 markan kuukausipalkalla noin rippikouluikäiset "penkkiviisut" Martti Hovi ja Osmo Ojala ohjasivat katsojia vapaille paikoille. Lipun ostanut katsoja sai kassalta myös käsiohjelman, jossa elokuvan juoni selostettiin. Koska konehuoneessa oli ainoastaan yksi Ernemann- projektori, täytyi noin 15 minuuttia kestäneen kelan loputtua pitää pieni tauko, pujottaa uusi osa projektoriin ja siirtää hiiliä lamppukammiossa. Väliajaksi salin valaistus sytytettiin ja tuuletus järjestettiin avaamalla eteiseen johtavat ovet. Samalla voitiin päästää yleisöä sisään. Kesken elokuvan saliin tullut katsoja pystyi lippukassalta saadun käsiohjelman avulla saamaan juonesta hyvin kiinni. Katsojien päästämisestä kesken näytännön alettiin luopua vuonna 1929 alkaneena äänielokuvakautena. Väliajatkin jäivät historiaan sitä mukaa kun konehuoneisiin saatiin toinen projektori, mutta monet teatterit sinnittelivät yhden koneen varassa 1960- luvulle saakka.
Vuoden 1942 Tammerkoski- lehti (s.33) mainitsee viimeisinä tehtävinään palveluksiaan "Imatralle" tarjonneen Otto Virzeniuksen. Ilmeisesti "mahapalkalla" jo Tampereen ensimmäisessä elokuvateatterissa vuonna 1906 työnsä aloittanut, K.E. Ståhlbergin maahan tuottamia ranskalaisia Pathé- katsauksia selostanut laihahko kurttupartainen ukkeli ja entinen kauppias istui teatterin takaosassa ja selosti persoonalliseen tapaansa valkokankaan tapahtumia. Vuonna 1905 junasta pudonnut Virzenius oli menettänyt toisen kätensä sekä muutenkin vammautunut: hänen äänensä oli honottava ja ainakin yksi rakkauskohtausta selostanut repliikki on säilynyt muistitiedon varassa: "Näettekö - nyt ne puhhaa!" Mehevistä selostuksista ei puuttunut huumoria eikä mielikuvitusta: selostukset vaihtelivat samankin elokuvan eri esityksissä. Kerrotaan mm. Seurahuoneen pitäjän käyneen aikanaan kuuntelemassa pelkästään Virzeniuksen selostuksia joka ilta. Saattaa kuitenkin olla, että Virzenius oli palvellut "vanhassa", vuosina 1914-1918 toimineessa "Imatrassa", koskapa Mäkisen-Määtän "Imatra" ei erityisesti mainostanut Virzeniuksen selostuksia, vaan kiinnitti yleisön huomiota musiikkisäestykseen: valkokankaan edessä olevassa soitinaitiossa säesti elokuvia kaksi- tai kolmemiehinen orkesteri. Soittimina käytettiin balalaikkaa, pianoa, rumpua, viulua ja selloa. Imatran orkesterissa soittivat ainakin Kaarlo Hyvämaa, Tauno Lehtonen, Yrjö Sarjanen ja Martti Sirén. Rummulla myös tehostettiin valkokankaan tapahtumia: ukkosen jyrinää ja sotakuvien tykinlaukauksia.
Teatterin pienen eteisen nurkkaan mahdutettiin syystalvella 1926 ponttilaudasta kyhätty makeiskioski, jonka omisti neiti Jenny Viinikka. 400 markan kuukausivuokraa vastaan sai omistaja laskea hyödykseen kioskin tuoton. Viinikalla tiedetään olleen kioskeja myös eräissä muissa kaupungin elokuvateattereissa.
Kevätkesällä vuonna 1927 Vikki Määttä sai pestin jo edellä mainitulle Kiven maaseutukiertueelle ja oli jo tätä ennen opastanut 19- vuotiaan sähkölaitoksen harjoittelijan Eero Virtasen (1908-1986) Imatran koneenkäyttäjäksi. Kaikki meni hyvin lokakuun 23. päivän iltanäytöksen puoliväliin, jolloin esitettävänä olleen, Adams-Filmi Oy:n maahantuoman, Allan Dwanin vuonna 1925 ohjaaman seitsenosaisen Gloria Swanson- elokuvan "Muukalaislegioonan tytär" ("Wages of Virtue") neljännen osan lopussa alakasettiin kelautunut filminauha syttyi palamaan. Tulen tukahduttaakseen Virtanen yritti vetää palavan filmikelan pois kasetista ja avasi hetkeksi sen kannen, jolloin palo vain yltyi. Muutaman sekunnin kuluttua huonosti ilmastoituun konehuoneeseen ja Lumion virittelemän kaarilampun palokaasujen poistotorven kautta parvekkeen lattian turvepehkutäytteisiin purkautuneet nitraattifilmin savukaasut räjähtivät humahtaen ja heittivät Virtasen konehuoneen käytävän seinää vasten sekä savun ja lieskat parvekkeen portaikkoon, lattiatäytteisiin ja teatterin eteistiloihin. Tulen leviämistä edistivät jo Viitasen "Apollon" aikana todetut laiminlyönnit: konehuoneen oveen oli palomestari K. A. Niemen, terveydenhoitotoimiston edustaja A. O. Autereen ja poliisimestari G. M. Luukasen 27. elokuuta vuonna 1923 pitämän katselmuksen johdosta määrätty laitettavaksi "vieteri niin, että ovi aina pysyy suljettuna", mutta palon jälkeen todettiin, ettei vieteriä ovessa ollut.
Kuvasatoa tulipalosta (klikkaa kuvia isommaksi!)
1.
2. 
3.
4.
5. 
6. 
7.
1. Koneenhoitajaharjoittelija Eero Virtanen.
2. Konehuone tulipalon jälkeen kuvattuna. Ernemann Imperator- elokuvakone. Jakkara kumollaan.
3.- 4. Palanut sali ja soittoaitio parvelta kuvattuna.
5. Palanut portaikko ja lippuluukku.
6. - 7. Koneenhoitaja Eero Virtanen ja kassanhoitaja Martta Mäkinen.
Savukaasujen puoliksi pökerryttäminä pelastautuivat koneenhoitaja Virtanen ja lipunmyyjä Martta Mäkinen toisten auttamina ulos Hämeenkadulle. Avoimeksi jääneestä konehuoneen ovesta tuli levisi eteisen kuiviin seinäpapereihin ja paneloinnit sekä muutkin teatterin puiset sisärakenteet olivat hetkessä ilmiliekeissä. Konehuoneen kuumuudessa tupsahtivat tuleen loputkin projektorin alle peltilaatikkoon suljetut ja kuljetuslaatikoissa esitystään odottaneet filmirullat, samoin paloivat sähköjohtojen eristeet. Pimentyneessä salissa syntyi paniikki. Parvekkeelle louk kuun jääneet katsojat pyrkivät pelastautumaan pudottautumalla ikkunoiden kautta kadulle tai noin neljän metrin korkeudelta kaiteen yli permannolle. Muutama katsoja ja mm. paikannäyttäjäpoika Osmo Ojala pelastautuivat ryömimällä ulkoseinän kapeaa reunalistaa pitkin Woiman kahvilan katolle. Teatterin rikkoutuneiden ikkunoiden kautta syntynyt ilmavirta kiihdytti palon tavattoman rajuksi, ja vaikka muutaman sadan metrin päästä saapunut palokunta saikin tulen pian sammumaan, olivat vahingot hirvittävät: savun tainnuttamina tulen saaliiksi teatterisaliin ja parvekkeelle jäi 20 katsojaa ja yksi kadulle ikkunasta hypänneistä neljästä katsojasta kuoli myöhemmin Hatanpään sairaalassa. 27 loukkaantunutta katsojaa kävi Hatanpäällä tai Yleisessä sairaalassa saamassa ensiapua. Vahtimestari Arttu Määttä oli tulipalon alkaessa teatterin eteisessä, käski yleisöä poistumaan ja kiersi teatterin ulkopuolelta avaamaan pihalle johtaneet varaovet, mutta osa yleisöstä töllisteli uteliaana eikä lähtenyt ulos ennenkuin liekit siihen pakottivat. Katuyleisökin häiritsi palokunnan työtä. Emil Mäkinen oli lähtenyt noin tuntia ennen tulipaloa kaupungille tapaamaan morsiantaan ja palasi paikalle nähtyään Hämeenkadun toiseen päähän Petit- teatterin kohdalle liekkien loimotuksen. Tulipalon syistä ja seurauksista käytiin sanomalehdissä jälkikäteen laajaa keskustelua. Surullisen viestin sai kuulla myös paloiltana elokuvateatteri Kineman konehuoneessa työskennellyt Herman Lumio: palossa menehtyneisiin kuului Lumion hyvä ystävä Svante Nieminen, joka vaimonsa Olgan kera paloi teatterin parvekkeelle. Järkyttyneen Lumion poliisikuulusteluissa antama, teatterin omistajien ja koneenhoitaja Virtasen toimintaa koskeva lausunto oli erittäin jyrkkäsanainen. Palo-, poliisi- ja maistraatin viranomaiset kiertelivät ja kaartelivat vastuukysymyksiä. (Paloasiakirja-aineisto luettavissa tästä) Järkyttävä tapaus aiheutti Tampereella seuraavina päivinä liikehtimistä: mm. Tammelan kansakoulusta karkasi poikajoukko - muiden muassa Esko Kettunen - katselemaan raunioiden raivausta, joutumatta kuitenkaan rikkeestään arestiin tai muuten rangaistuiksi. Sisäasiainministeriön määräyksestä tarkastettiin kaikki Suomen elokuvateatterit - poliisimestarin johdolla myöskin Tampereen elokuvateatterit. Kaupunki kustansi palon uhrien yhteishautauskulut. Teatterin palosta pelastunut henkilökunta vapautettiin oikeuden päätöksellä vastuusta, mutta surutyötä tehtiin silti vuosikymmeniä: Emil Mäkinen kävi elämänsä loppuun saakka perheineen kunniakäynnillä jokaisena jouluaattona Kalevankankaan hautausmaalle vuonna 1928 pystytetyn Imatran palon uhrien muistomerkin luona ja Martta Mäkinen löysi herätykseen tultuaan hengellisen kodin Saalem-seurakunnasta. Elokuviin Martta Mäkinen suhtautui koko loppuelämänsä ajan jyrkän tuomitsevasti. Määttien puolella kipeän asian käsittelyä vältettiin. Paloiltana töissä ollut koneenhoitajaharjoittelija Eero Virtanen eteni sähkömiesurallaan Tampereen sähkölaitoksen harjoittelijasta asentajaksi ja työskenteli mm. Tie- ja vesirakennushallituksen (TVH) palveluksessa liikkuvan komennuskunnan mukana Parkanossa ja Ikaalisissa. Elokuva-alalle tulipalokokemukset eivät enää häntä, kuten Martta Mäkistäkään, houkutelleet.
Kuvasatoa tulipalosta (klikkaa kuvia isommaksi)
1.
2. 
3. 
4. 
5.
6.
7. 
8. 
9.
1. Aleksanterin kirkossa pidetyn hartaustilaisuuden väkeä.
2. Tulen turmelema sali valkokankaalta päin kuvattuna.
3. - 5. Parvekkeen eteinen ja parvekkeen tuhot. Konehuone sijaitsi parvekkeen alla.
6. - 7. Imatra ulkopuolelta palon jälkeen. Uteliaita riitti useiksi päiviksi.
8. - 9. Yhteishautaus Kalevankankaalla ja vuonna 1928 paljastettu muistomerkki.
Valokuvat palon uhreista löytyvät täältä.
Tulipalon ja sen jälkeisten tarkastusten perusteella Suomen Palosuojeluyhdistys teki sisäasiainministeriölle aloitteen elokuvateatterihuoneistojen yleisöturvallisuudessa havaittujen puutteiden poistamiseksi. Aloite johti suomalaiskansalliseen tapaan ministeriön asettaman komitean perustamiseen, jonka toista vuotta kestäneen työn tuloksena astui syyskuun alussa vuonna 1929 voimaan yksityiskohtainen ja verrattain tiukka asetus elokuvanäytännöistä. Sen noudattamista valvomaan asetettiin Filmiteknillinen Lautakunta (vuodesta 1957 Valtion Filmiteknillinen Lautakunta), jonka tarkastajat kiersivät vähintään kerran vuodessa tarkastamassa kaikki maan elokuvateatterit, kunnes asetus elokuvanäytännöstä muuttui ja lautakunta asetuksen muututtua vuoden 1977 lopussa lakkautettiin. Suomen Filmikamari ja myöhemmin Filmiteknillinen lautakunta aloittivat myös topakan koneenhoitajakoulutuksen. Aikanaan jopa 500 tunnin harjoittelun ja kuukauden mittaisen koneenhoitajakurssin päättötutkinnon läpäisseet koneenhoitajat saivat määräajoin uudistettavan lupakirjan. Tämän seurauksena Imatran kaltainen tulipalo jäi maassamme ainutkertaiseksi ja filmikopioiden kesto ja esitysten taso kohenivat tuntuvasti.
Arttu ja Vikki Määtän elokuvayritteliäisyyttä ei Imatran tulipalo lannistanut. Pahoin vaurioituneeseen Hämeenkatu 12:n kiinteistöön ei elokuvateatteria enää rakennettu, vaan se palveli varastomakasiinina, tuhoutui osittain Talvisodan pommituksissa ja purettiin myöhemmin kokonaan uudisrakennuksen tieltä. Jo kuukauden kuluttua Imatran tulipalosta Arttu Määttä ja Emil Mäkinen perustivat taiteilija Uuno Eskolan, tehtailija Onni Ylisen ja sanomalehtivalokuvaaja Arvo Tammisen kanssa "Osakeyhtiö Hämeen", ja helmikuussa 1928 avattiin Hatanpään valtatie 6:n uudistalossa 470- paikkainen "Häme", joka valmistuttuaan oli Tampereen hienoin ja uudenaikaisin elokuvateatteri. Salin uutuuksiin kuului (Aamulehti 5.2.1928) mm.
"valkoisen kankaan edessä oleva upea valkoinen, syrjään siirrettävä verho, johon näytösten väliajoilla heijastetaan eriväristä valoa".
Määttä ja Mäkinen eivät korostaneet osake-enemmistöstään huolimatta osuuttaan "Hämeen" luomisessa - tuskinpa kivenheiton matkan päässä sijainneen "Imatran" palo olisikaan ollut omiaan helpottamaan saman alan liiketoimia. "Hämeen" katsomopuolelle siirtynyt Emil Mäkinen kertoi kyllä myöhemmin pojalleen Pentille hankkineensa teatterin esiripun, joka oli Tampereen ensimmäinen. Muuten lehdistölle korostettiin "Hämeen" turvallisuutta:
"Konehuoneessa, joka on nykyaikaisten teknillisten ja paloturvallisuusvaatimusten mukaisesti konstruoitu, herättää erikoista huomiota projektiokone, joka on uusinta rakennetta mitä mannermaalla nykyisin valmistetaan. Tämä projektiokone takaa sekin puolestaan täyden paloturvallisuuden, filmin kun on mahdotonta siinä syttyä. Kone työskentelee kuvien selvyyteen ja väräjämättömyyteen nähden suorastaan ihanteellisesti." (Aamulehti 5.2.1928)
Julkisuus kiinnittikin enemmän huomiota "Hämeen" salin koristelusta vastanneisiin taiteilijoihin, Viljo Hurmeeseen sekä Uuno Eskolaan, joiden töitä kiiteltiin. Eskolalla ja Arvo Tammisella oli yhteisiä kokemuksia myös elokuvan teosta: Tamminen kuvasi kevättalvella 1928 Eskolan ohjaaman ensimmäisen suomalaisen urheiluaiheisen näytelmäelokuvan "Lumisten metsien mies", jonka työkopion kantaesitys oli toukokuussa 1928 "Hämeessä". Elokuva oli lähes täydellinen taloudellinen ja taiteellinen katastrofi ja merkitsi Eskolan ohjaajanuran loppua. Esitystoiminta puolestaan näytti aluksi kannattavan. Kuitenkin jo toukokuussa 1928 Hämettä suorastaan tyrkytettiin Väinö Vilho Mäkelän, Gustaf Ernesti (G.E.) Petterssonin (myöh. Petso) ja Huugo Johannes Viljasen Tampereelle samoihin aikoihin perustamalle Oy Kinosto-nimiselle elokuvanäyttämöliikkeelle. Tulossa olleen äänielokuvan esityslaitteiden kalleus vaikutti ilmeisesti siihen, ettei Määtän ja Mäkisen toiminta Hämeessä jatkunut perustamisvaihetta ja sen hankintoja pidemmälle, sillä teatterin myyjinä esiintyivät uudet nimet: vakuutustarkastaja Aarne V. Tiihonen ja insinööri Tefke. Kinoston teatterina Häme toimi ajanjaksoa 18.10.31-1.2.33 lukuunottamatta 1980- luvulle saakka. Osakeyhtiö Häme purettiin keväällä 1931.