Kirjoittanut vuonna 1999 Rainer Määttä (1932 - 2001)
Ensimmäiset kosketukseni elokuvamiljööseen taisin saada nelivuotiaana Sortavalassa 1936. Isäni Aaro Vihtori "Vikki" Määttä toimi Hulda Mustosen eli "Mustosen mamman" omistaman "Vasama"- elokuvateatterin koneenhoitajana. Äitini, Sylvi Elviira Määttä vietti usein iltojaan konehuoneessa, jossa minä ja Aino-sisareni kuulemma nukuimme parhaiten projektorin surinassa. Päivisin meitä kaitsi usein naapurinamme asuva Lasse Pöysti, myöhempi "Suomisen Olli", josta kehittyikin melkoinen elokuva- ja teatterinäyttelijä ja sittemmin peräti taiteilijaprofessori.
Seuraavat muistikuvani elokuvateattereista taitavat olla pari vuotta myöhemmin Värtsilän (sen alkuperäisen) Kisapirtin Elokuvista", jonka koko urheilutalon toimintoja vanhempani hoitivat. Muistan myyneeni elokuvien käsiohjelmia asiakkaille. Lisäksi auttelin äitiäni kantamaan astioita samaisen Kisapirtin kahvilassa.
Kun talossa olivat tanssit, minulle uskottiin joskus äänilevyjen soittaminen konehuoneen gramofonilla. Tämä ei kuitenkaan aina onnistunut, koska en tunnistanut kappaleita, enkä siis ymmärtänyt olinko kääntänyt tai vaihtanut levyä levylautasella. Näin jotkin kappaleet tuli soitettua liian usein. Sen muistan, että kaikkien hyräilemä muotitanssi oli silloin "Lambeth Walk".
Tämän jälkeen vanhempani ryhtyivät itsenäisiksi elokuvateatterin omistajiksi ja hankkivat Värtsilän keskustasta elokuvateatteri "Kinon", joka 1939 jäi luovutetulle alueelle.
1940 vanhempani ostivat Mäntyharjulta elokuvateatteri "Kinon". Tästä alkaen vanhempani ostivat jokaisen teatterin omaksi liikeyritykseksi, jossa konehuoneen projektorit ja muut laitteet sekä usein teatterituolit olivat omat. Mäntyharjulla asuimme ensin kirkonkylässä muutaman kilometrin päässä teatterista. Kirkon jumalanpalveluksesta muistan, kuinka kesken kirkonmenojen Inga-sisareni huusi ovelta kuuluvasti "Aino ja Rainer, tulkaa täytekaakulle!". Kirkkoväki alkoi nauraa, kun me poistuimme vaivautuneina kakkua syömään.
Kun muutimme Mäntyharjun asemalle, teatteri sijaitsi lähellä ja iltaisin oli lyhyt matka mennä myymään elokuvien käsiohjelmia.
Sortavala vallattiin takaisin 1941, jolloin vanhempani perustivat sinne kaksi elokuvateatteria, "Esan" ja "Vakkosalin". Teattereihin hankittiin ajan hienoimmat projektorit ja istuimet, joiden istuinkankaiden hankkiminen oli sota-aikana vaikeaa.
Omalta kohdaltani oli menossa jo neljäs koulu, vaikka olin vasta yhdeksänvuotias. Aloin saada opettajilta huomautuksia liiallisesta elokuvien katselusta. Filmikärpänen oli puraissut minua. Perheemme elokuvateattereissa ja Mustosen mamman "Vasamassa" vaihtui viikoittain yhteensä 9-11 elokuvaa ja minä katsoin ne kaikki - olivat ne sitten lapsilta kiellettyjä tai sallittuja. Lapsilta kielletystä Sherlock Holmes- elokuvasta "Baskervillen koira" minulle jäi hivenen pelottavia muistoja. Olin katsonut myöhäisnäytöksessä Vasamassa tämän mielestäni kammottavan filmin ja jouduin palaamaan pakkasyönä Kymölän kaupunginosan puolelta Vakkolahden tilapäistä, pitkää puusiltaa pitkin. Pimeässä kaupungissa ei ollut juuri muita ihmisiä liikkeellä ja vaikka puiset jalkakäytävät olivatkin rauniotalojen sivuilla, yritin kävellä mahdollisimman nopeasti keskellä katuja ja toria kotiimme, joka sijaitsi teatteri "Vakkosalin" kiinteistössä.
Sortavalan toisen teatterimme, "Esan" konehuoneen takana piti ateljeetaan silloin ehkä kaupungin tunnetuin tai ainakin monipuolisin taiteilija, Viljo Kallas. Hän maalasi tauluja, tekstasi ja jopa koristeli asuntomme katot freskomaalauksin.
"Vakkosali" ja "Esa" edustivat aikansa parasta tasoa ja yleisöäkin riitti runsaasti, usein jopa aamusta iltaan. Tämän mahdollistivat sotilasnäytännöt. Tästä johtui, että teatterimme esittivät kotimaisia ensi-iltaelokuvia samanaikaisesti Helsingin ja Viipurin kanssa. Näihin filmeihin maalautettiin taiteilija Kallaksella monimetriset mainosjulisteet, jotka sijoitettiin teattereiden ovien suojana toimineiden sirpalesuojarakenteiden seinämiin.
Mieleeni on erikoisesti jäänyt elokuvan "Herra ja ylhäisyys" mainos vuodelta 1944, jossa Tauno Palo näkyi eksoottisine sombreeroineen ja tuuheine olkaepoletteineen.
Sodan loppumisen jälkeen vanhempani ostivat 1945 Orimattilasta "Kino"- elokuvateatterin, joka vaihtui 1947 Lohjan "Kinoon".
Myös Lohjan "Kinossa" tarvittiin suuria elokuvamainoksia ja siiloin vanhempani pyysivät Helsingistä sinne muuttanutta Viljo Kallasta maalaamaan julisteita. Kallas saattoi asua meillä kerrallaan viikonkin maalaten isoja julisteita ja tekstaten mm. "Tänään esitetään", "Seuraava ohjelma", "Tulevaa ohjelmistoa" yms. mainosasetelmiin liittyviä tekstilappuja. Kallas maalasi myöskin öljyvärimaalauksia asuntomme seinille. Aiheina saattoi olla Lohjan vanha kivikirkko.
Sortavalassa perheemme oli tutustunut upseereihin Yrjö Pauloff ja Waldemar Kuutio, jotka vierailivat usein kotonamme. Yrjö Pauloff perusti tunnetun Paulon säätiön ja näytteli myöhempinä vuosina useissa elokuvissa ("Luottamus", "Aika hyvä ihmiseksi", "Natalia") ja TV- sarjoissa (mm. "Puhtaat valkeat lakanat"). Hän myös lauloi useissa yhtyeissä ja laulaa vieläkin (vuonna 1999) yli 80- vuotiaana. Waldemar Kuutio kuului Helsingin balalaikkaorkesteriin.
Tuttavuudesta johtui varmaan, että vanhempani saivat erään kerran idean järjestää Lohjalle venäläisen musiikki-illan, jossa edellisten lisäksi yleisöä viihdyttivät oopperassakin tanssinut Boris Augustovsky ja George de Godzinsky. Musiikki-illan mainoksia maalaamaan kutsuttiin jälleen Viljo Kallas.
Näissä yhteyksissä meillä vieraili pariinkin otteeseen kenraalieversti, liittoutuneiden valvontakomission puheenjohtaja Suomessa, Andrei Zdanov. Hän halusi tutustua tavalliseen suomalaiseen kotiin. Kirjahyllystämme parin sadan kirjan joukosta hän löysi Hitlerin teoksen "Taisteluni", josta oli hyvin vihainen, mutta muuten Zdanov oli mukava kuuluisuus.
Myöhemmin Kallas saavutti kuuluisuutta maalaamalla Helsinkiin ja muihinkin kaupunkeihin kivitalojen korkuisia "Figarol"-pastillimainoksia. Alkuperäisen Figarol-kissaidean oli luonut silloin muistaakseni Hellaksen mainostoimistossa työskennellyt Björn Landström, joka myöhemmin saavutti maailmanmaineen laivakirjoillaan.
Viimeiset työt perheelleni Kallas teki äitini kukkakauppojen näyteikkunoihin ja oviin, joihin hän tämänkin tekniikan halliten leikkasi ja maalasi hopea- ja kultaväreillä kukkasomisteiset liikkeiden nimet. Vuosi taisi olla 1954.
Muistona elokuva-alasta äitini Sylvi Niemi (e. Määttä) nimesi kukkakauppansa Metro-Goldwyn-Mayerin musiikkifilmien mukaan, kuten "Lili" ja "Rose-Marie".
Lohjalla opettelin maalaamaan elokuvamainoksia rullapinkopahville oikeilla Soma-mainosväreillä. Kallas käytti kuumia liimavärejä. Mainokset kiinnitettiin Lohjan Laurinkadulta vuokrattuihin lauta-aitoihin. Näistä ensimmäisistä on mieleeni jäänyt kotimainen "Koskenkylän laulu" (1947) ja Gary Cooperin "Viitta ja tikari" sekä Kristina Söderbaum-värielokuva "Lumpeenkukka", joka sota-aikana oli pyörinyt Helsingissä toista vuotta, sodan jälkeen kielletty ja "pannasta vapautettuna" vuodesta 1947 uusintaesityksenä Helsingin Bio-Biossa jälleen kymmeniä viikkoja. Filmiä Lohjalle odotettaessa aitamainokseen vaihdettiin numero, kuinka mones menestysviikko Helsingissä oli menossa.
Olin hankkinut Helsingistä Wulffilta puhallettavan fiksatiiviruiskun, jolla sai tehtyä sumumaisia värisävytyksiä. Suurien mainosten pintojen puhaltaminen oh vaikeaa, joten tinasin ruiskun kiinni purkin kanteen ja yhdistin sen pölynimurin letkuun. Tämä oh maalaustyötä helpottava sovellutus väriruiskusta.
Lohjalla minulta tilattiin ensimmäisen kerran mainoksia myös muualle, kuten Lohjan Yhteiskoulun urheiluotteluihin ja lehdessäkin kiitosta saanut Lohjan urheilijoiden joulujuhlan koristelu. Maalasin muutaman metrin korkuisia tonttuja erilaisissa urheilusuorituksissa. Sain työstäni pienen huomautuksenkin: "Missä oli jalkapalloa pelaava tonttu?"
Kaunis Veera oli ensimmäinen elokuva, johon maalasin Assi Nortian 2-3 metrin suuruiset Veeran-kuvat elokuvateattereihimme Lohjan "Kino" ja Voikkaan "Kino" sekä Koististen Lauritsalan "Kino-Kuvat". Elokuvahan filmattiin näissä Saimaan maisemissa. Veeran kuvia pidettiin hyvin näköisinä, jopa Assi Nortia ylisti kuvaansa Lauritsalan ensi-illassa. Luulen, että minulla taisi olla synnynnäisiä taipumuksia filmitähtien kasvokuvien maalaamiseen.
Näiden mainosten jälkeen minulta tilattiin mm. kookkaita tanssiaismainoksia, kauppojen näyteikkunasomistuksia ja tekstaustöitä, niin paljon kuin ennätin tehdä.
Meidät lapset opetettiin pienestä pitäen auttamaan vanhempiamme erilaisissa elokuvateatterin hoitoon liittyvissä tehtävissä. Erityisesti minä ja sisareni Aino myimme lippuja ja revimme niitä elokuvasalin ovella eli toimimme "ovimiehinä". Myös "platsareina" eli paikannäyttäjinä olimme. Asiakkaat eivät halunneet katsoa "pakkosyöttönä" esitettyjä kotimaisia veronalennusfilmejä, vaan saapuivat mieluummin 5-10 minuuttia myöhässä, jolloin heidät opastettiin taskulamppujen avulla paikoilleen. Vanhempani olivat ostaneet tullihuutokaupasta amerikkalaisia lentotukialuksilla käytettyjä opastuslamppuja, jotka soveltuivat erinomaisesti paikannäyttämiseen teatterissa. Myös nuorimmat sisareni Inga ja Orvokki auttelivat elokuvateatterissa ja meidät kalkki oli opetettu vastaamaan päivisin puhelimeen ja ottamaan vastaan asiakkaiden paikkatilauksia illan näytöksiin. Varaukset merkittiin teatterin paikkakarttaan tilaajan nimellä.
Minun tehtäväni Lohjalla, Voikkaalla ja Haagassa oli iltanäytännön jälkeen levittää mainokset ympäri paikkakuntaa. Taajamien parhaille paikoille oli sijoitettu nk. kanaverkolla suojattuja suurempia mainoskaappeja, joissa käytettiin sekä kaappiohjelmia että mainosvalokuvia. Pakkasiltoina muistan sormieni paleltuneen niin tunnottomaksi, että kiinnitykseen käytetyt nuppineulat puhkoivat reikiä sormenpäihini. Nuppineulat olivat kuitenkin niittejä kätevämpiä, koska ne pystyi poistamaan helpommin.
Lohjan asunnossamme järjestettiin silloin tällöin filmijuhlia, joihin kutsuttiin filmivuokraamoiden johtajia ja filmipäälliköitä. Vieraita saattoi olla kymmeniä ja musiikista huolehtivat jälleen ystäviemme balalaikat. Meidät lapset majoitettiin juhlien ajaksi Hotelli "Seutuun" - pois vanhempien ja juhlijoiden tieltä. Juhlien järjestämiseen saattoi syynä olla hyvien asiakassuhteiden säilyttäminen.
Olin perheen elokuvateattereiden kautta tutustunut filmivuokraamoiden toimihenkilöihin. Kun muutimme Helsinkiin, halusin elokuvatoimistoon työhön. Paramount-filmistä sain koeteatterin koneenhoitajan ja varastomiehen toimen. Filmipäällikkönä oli tuolloin Börje Söderholm, joka myöhemmin saavutti mainetta tähtien, erityisesti naisten valokuvaajana. Mainospäällikkönä oh radiokuuluttaja Matti Tamminen, joka SS-miesjuttujen vuoksi lähti Suomesta ja siirtyi Stuttgartin radiotalon palvelukseen. Tamminenhan puhui saksaa täydellisesti. Häneltä sain tehtäväkseni joitain mainostöitä. Viihdyin Paramountin hienossa, hyvin suunnitellussa toimistossa Korkeavuorenkatu 47, kunnes jouduin suorittamaan asepalvelusta Santahaminan JP/JR 5:n 1-komppaniaan. Kuri oli kova, mutta urheilijana selvisin harjoituksista moitteettomasti. Täältä minut siirrettiin "alan miehenä" Pääesikunnan kuvatoimistoon Punanotkonkaduille. Kerran sain kunnian johtaa Santahaminasta pari komppaniaa Kauppatorilta Kaartinkasarmille.
Kuvatoimistossa opin lähes kaiken 16 mm:n elokuvista. Korjasin, kelasin ja puhdistin kaitafilmejä ja esitin niitä armeijan koeteattereissa ja Katajanokan upseerikasinolla. Eräässä näytännössä oli pelkästään kenraaleja ja amiraali - peräti 8 korkeaa upseeria. Näissä tilaisuuksissa opin: "Mitä suurempi sotaherra, sitä mukavampi."
Kelo-Filmi tarkoitti "kristillinen elokuvayhdistys" ja yhtiö olikin aloittanut toimintansa vuokraamalla 16 mm:n opetus-, raittius- uskontoaiheisia lyhytfilmejä. Toimitusjohtaja, majuri Jorma Jääskeläinen palkkasi minut tämän kaitafilmiosastonsa vuokraajaksi lähinnä Puolustusvoimain kuvatoimistossa saamani kokemuksen perusteella.
Jo muutaman kuukauden kuluttua sain tehtäväkseni maalata Gerard Philipen kuvalla varustettuja kaksipuolisia auton katolle sijoitettavia pahvilevymainoksia elokuvaan "Kultainen tulppaani". Kelo-Filmillä oli Unioninkatu 45:n talon kellarissa tilat maalaamiseen.
Kun Kelo-Filmi ja Filmart perustivat uuden edustavan filmitoimiston elokuvateatteri "Alohan" taloon (Hallituskatu 15 - entinen eduskuntatalo), suunnittelin sinne mm. hyvin nykyaikaisen mainosvaraston. Olinhan elokuvateatteriaikanani nähnyt kaikkien filmivuokraamoiden mainosvarastot ja nyt pystyin poimimaan niiden parhaat osat sovellettavaksi tähän uuteen varastoon.
Ekonomi, majuri Jorma Jääskeläinen siirsi minut hoitamaan myös filmivarastoa ja elokuvien lähettämistä teattereihin.
Silloinen filmipäällikkö oli paljon matkoilla, eikä tullut oikein toimeen johdon kanssa. Tästä johtuen jouduin yhä enenevässä määrin hoitamaan filmivuokraamoa.
Majuri Jääskeläinen ja yhtiöiden hallituksen jäsen, Suomen nuorin Mannerheim-ristin ritari Ahti Vuorensola havaitsivat minun tuntevan paljon elokuvateatterinomistajia jaa tulevan hyvin toimeen näiden asiakkaiden kanssa. Tästä seurasi, että sain nimityksen maan nuorimpana, 21 -vuotiaana, molempien yhtiöiden filmipäälliköksi, jossa toimessa viihdyin 7 vuotta. Avukseni elokuvavuokraajaksi siirtyi myöhemmin Sampo-Filmistä Inga-sisareni (nyk. Inga Selin).
Yhtiöillä aikoi mennä todella hyvin. Menestyselokuvia tuli erikoisesti Italiasta, mutta myös Ranskasta. Kun sain luvan järjestää elokuvien mainonnan parhaan kykyni mukaan, käytin kunkin filmin mainostukseen kaikkia tunnettuja mainosmuotoja.
Näistä hyvin menestyneistä filmeistä mainitsisin: "Katkeraa riisiä", "Anna", "Odysseus", Kaj Munkin "Sana", "Isä Camillon kylä", "Bellissima", "Martti Luther", "Senso", "Attila - Jumalan ruoska", "Napolin karuselli", "Älkää koskeko..!", "Venetsian kauppias", "Lain nimessä", "Herkules", "Sciuscia - viattomat", "Auringon valtakunta" jne.
Ehkä kaikkein suurin "mainoksellinen taistelu" käytiin "Isä Camillon" kylän kohdalla, joka oli ensimmäinen Camillo-sarjan elokuva. Tietoomme tuli, että Suomi-Filmi oh ostanut sarjan toisen elokuvan ja yritti mainontaamme hyväksikäyttäen ja mielestämme yleisöäkin harhauttaen saada elokuvan ensi-iltaan ennen tuomaamme ensimmäistä osaa. Saimme aikaistetuksi "Alohan" ensi-iltapäivää ja minä suunnittelin yhden laajimmista sen aikaisista mainoskampanjoista. Yötä päivää maalasin suurikokoisia Camillon ja Pepponen kuvia, aitamainoksia (Ulkomainos) kaupungille ja lopulta Alohan ison ulkoseinämainoksen. Sain yleensä kriittisen lehdistönkin ymmärtämän tilanteen ja kirjoittamaan arvostelunsa "meidän Camillomme" puolesta, vaikka Suomi-Filmin tuoma toinen osa, "Isä Camillo ja hänen laumansa" esitettiinkin Helsingissä samanaikaisesti. "Kino-Palatsi" esitti tätä muistaakseni vain 3 viikkoa, kun "Isä Camillon kylä" näytettiin 1200 paikan "Alohassa" täysille katsomoille kymmenkunta viikkoa ja vielä saman talon "Aritassa" useita viikkoja. En muista koskaan nähneeni niin pitkiä jonoja, 3-4 henkilöä rinnakkain koko pitkän korttelin pituudelta kulman taakse ja toisessa päässä vielä "Alohan" pitkät portaat ja eteisen 50 metrin pituudelta kassoille. En usko, että "Star Warsin" kohutut jonot nykyisin yltäisivät edes puoleen vähiin.
Talossa oli kaksi elokuvateatteria, "Aloha" - Suomen suurin teatteri (1200 paikkaa) ja "Arita" (351 paikkaa). Olikohan tämä yhdistelmä aikaansa edellä, viitoittaen tietä nykyisille studio/rypästeattereille?
Talossa oli useita filmivuokraamoita: pääkonsuli Arvo Himbergin Astor-Filmi, Pertti Himbergin Lii-Filmi ja Republic-Eilmi sekä Kelo-Filmi ja Filmart.
Pihalla sijaitsi matalahko rakennus, jossa toimi monien vuokraamoiden filmivarastoja sekä filmikorjaamo, jossa useita alansa hallitsevia rouvia kunnosti filmikopioita päivisin.
"Alohan" kiinteistön omisti pääkonsuli Arvo Himberg, joka oli hyvin originelli herrasmies ja oli mukana urheilujärjestöissä toimimalla Painiliiton puheenjohtajana. Arvo Himbergillä oli talossa, Astor-Filmin toimistossa, valtava ja erikoinen työhuone ja ylhäällä linnamaisessa tornissa yksityistiloja.
Tutustuin myös pääkonsulin vaimoon, näyttelijätär Helena Vinkkaan (mm. Valentin Vaalan "Siltalan pehtoori" sekä Edvin Laineen "Jälkeen syntiinlankeemuksen" ja "Tuntematon sotilas") ja hänen poikaansa Arvo Erik Himbergiin, joka joutui muistaakseni äitinsä kidnappaamaksi, mutta joka tilanne kuitenkin selvisi. Majuri Jääskeläisen kanssa kuuluimme pääkonsulin seurueeseen monissa elokuva- ja Jussi- juhlissa sekä juhlaillallisilla.
Vielä Arvo Himbergistä. Hän rakennutti Helsingin parhaalle asuintontille, lähetystöalueelle, arkkitehti Aarne Ervin suunnitteleman lasihuvilan. Talo sijaitsi Myllytiellä Olympialaituria vastapäätä, kallion huipulla. Neliöitä taisi talossa olla 1500 ja tietysti suuret uima-altaat. Yksi vika huvilassa oli - siitä puuttuivat komerot, jotka sitten myöhemmin jouduttiin rakentamaan.
Palaan vielä "Alohan" taloon, jossa elokuvauransa aloitti myöskin Kelo-Filmin toimitusjohtajan, majuri Jääskeläisen poika Jarmo. Hän autteli kesälomien aikana varastossa ja filmien lähettämisessä. Sittemmin Jarmo Jääskeläinen siirtyi filmikouluihin Englantiin ja Puolaan. Hienot dokumenttielokuvansa hän teki juuri Puolassa, jossa hän toimi lisäksi TV:n ulkomaankirjeenvaihtajana, kun Puolan tapahtumat olivat maailman polttopisteessä. Suomeen siirryttyään hän tuotti televisiolle dokumenttifilmiohjelmia. Jokin aika sitten Tasavallan Presidentti nimitti Jarmo Jääskeläisen professoriksi ansioistaan elokuvan tekemisessä.
Vuosina 1953-1960 suunnittelin ja maalasin kaikki Kelo-Filmin ja Filmartin kaappiohjelmat, lehti-ilmoitusluonnokset ja niihin liittyvät erikoisjulisteet. Filmien nimien keksiminen kuului asiaan, kuten myös elokuvien valmistaminen tarkastamoon. Esitykset elokuva-arvostelijoille ja tarjousesitykset elokuvateattereille olivat vastuullani.
Samanaikaisesti suunnittelin ja maalasin omana vapaa-aikanani kaappiohjelmat ja lehti-ilmoitukset suurelle osalle filmiyhtiöltä.
Suomen suurin vaihtuva elokuvamainos oli tuolloin "Alohan" kuusi metriä korkea ulkoseinämainos. Tämä oli pakko maalata kuudelle Ensopahvilevylle yhden torstaiyön aikana, "Alohan" suuren eteishallin lattialla. Kiireinen aikataulu johtui siitä, että maanantain ja tiistain katsojamäärien perusteella keskiviikkoisin päätettiin perjantain ensi-illoista.
Ensimmäisen "Alohan" jättimainokseni tein Filmartin "Suljettujen verhojen takana" elokuvaan. Mainoksesta pidettiin yleisesti ja tästä alkoikin lähes loputon torstaiöiden valvominen, koska kaikki muutkin filmiyhtiöt, muutamaa lukuun ottamatta, halusivat maalauttaa minulla "Aloha- mainoksensa".
Jälkeenpäin olen ihmetellyt, kuinka silloin jaksoi. Ensin torstaipäivä filmipäällikön työtä toimistossa, ilta meni yötyön valmisteluun ja yöllä "Alohan" näytöksen päätyttyä mainos piti maalata noin 7 tunnissa. Aamulla klo 7.00 "Alohan" talonmies Åberg apureineen alkoi köysissä seinällä riippuen kiinnittää pahvilevyjä ulkoseiniin. Sitten aamukahvien jälkeen siirryin samaan taloon Kelo-Filmin toimistoon hoitamaan filmipäällikön tehtäviä ja nukkumaan pääsin vasta illalla. Tämä merkitsi 34-36 tunnin töitä ja valvomista yhteen putkeen. Tästä yötyöstä sai toisaalta hyvän korvauksen, lähes kuukauden palkan, joka puolestaan johtui siitä, että toiset mainostaiteilijat olivat hinnoitellet työn viikon kestäväksi.
Joskus tuumailin työn jälkeen: "´Oikeat taiteilijat maalasivat näköismuotokuvan 3-6 kuukaudessa. Minä tein filmitähden muotokuvan/muotokuvia kymmeniä kertoja suuremmassa koossa muutamassa tunnissa." Oli siis taidetta ja "taidetta".
Muita suuria ulkomainoksia oli teattereissa: "Allotria" (Hämeentie 68), "Capitol" (Mannerheimintie 16), "Bristol" (Mikonkatu 8), "Rea" (Mikonkatu 9), "Adlon" (Runeberginkatu 44), "Astor" (Iso Robertinkatu 14), "Corona" (Mannerheimintie 60), "Fenix" (Toinen Linja 5) ja "Kino Savoy" (Kasarminkatu 48). Lisäksi Ulkomainos Oy:llä oli Helsingissä kymmeniä nk. aitamainospaikkoja, joiden koko oli 2 x 4,2 metriä. Teatteri- ja aitamainosten yhteisluku lienee 300-400 mainosta, joiden pinta-ala liikkunee muutamissa tuhansissa neliömetreissä.
Italialaisen Lux-Filmin Luigi de Laurentiis oli runsaan viikon ajan keväällä 1955 Kelo-Filmin vieraana ottamassa selkoa Leo Tolstoin romaaniin "Sota ja Rauha" perustuvan mammuttielokuvan filmaamiseksi Suomessa.
De Laurentiis tuli tutuksi vierailun aikana ja hän oli hyvin kiinnostunut maalaamistani jättijulisteista, kuin myös kaappiohjelmista ja lehti-ilmoitusluonnoksista. Minähän tein ne muista mainostaiteilijoista poiketen tussipiirroksina. Hän kutsui minut hotelliinsa Vaakunaan ja tarjosi minulle jonkinlaista "chefin" paikkaa Roomassa, johtamaan Lux-Filmin julisteosastoa. Kuulemaansa nopeuttani suurissa julisteissa hän piti Euroopan, ellei maailmanennätyksenä! Olin oikein vaivautunut hänen ylistäessään kykyjäni sanoen, että se on Luojan antama lahja, jota ei ole monelle suotu ja joka taito kuuluisi käyttää hyväksi laajemmalti kuin pienessä Suomessa. Vertailuna de Laurentiis kertoi, että minun 7-8 tunnissa maalaamaani julisteeseen käytettiin Italiassa aikaa jopa viikkoja.
En silti uskaltanut lähteä vieraisiin oloihin. Olihan minulla Suomessa hyvä päivätoimi filmipäällikkönä ja lisäksi sain vapaa-ajallani suunnitella julisteita lähes kaikille filmiyhtiöille.
Maisteri Aito Mäkisen siirryttyä Valio-Filmistä omiin elokuva- ja teatteriyrityksiinsä tarjosi merikapteeni Lars Nilsson minulle yhtiöidensä mainospäällikön virkaa.
Otin toimen mielelläni vastaan, koska tehtäväkenttä oli hyvin laaja. Paitsi Valio-Filmin mainontaa, kuului työhöni suunnitella ja valvoa Helsingin, Turun, Hämeenlinnan ja Porvoon elokuvateattereiden erikoismainoskampanjat, "Kinova"-valokuvausliikkeiden ilmoitukset ja ikkunasomistukset sekä "Kinotarpeita" Oy:n tekninen ja kameramainonta.
Mainonnan lisäksi minun tuli käännättää Valio-Filmin maahantuomat elokuvat, keksiä myyvä nimi, valmistella ne elokuvatarkastamoon, leikata liian kovaotteiset tai rohkeat elokuvat, niin että ne läpäisivät sensuurin seulan. Piti järjestää lehtimies- ja kutsuvierasesitykset. Pienet käännöstyötkin piti hallita. Kapteeni Nilsson piti tärkeänä, että muiden elokuvia katsottiin iltaisin elokuvateattereissa ja niistä piti antaa nopeasti tarkat arviot.
Jo koululaisena Sortavalassa ja Lohjalla tuli katsotuksi jopa kymmenkunta elokuvaa viikossa. Nyt esityksiä saattoi tulla kohdalle usein 3 - 4 päivässä! Elokuvia tarjottiin Valio-Filmin "Savoy"-, "Corona"- ja Turun teattereihin ja vastaavasti Valio-Filmin elokuvia tarjottiin muille ensi-iltateattereille. Saman filmin joutui katsomaan useaan kertaan. Ensin ostettu elokuva koekatsottiin, sitten tulivat esitys kääntäjille ja tarjousesitykset, kunnes filmi oli myyty ensi-iltaan. Ennen ensi-iltaa tulivat vielä lehtimies- ja mahdolliset kutsuvierasesitykset.
Valio-Filmin koe-esitykset järjestin yleensä "Savoyssa" ja "Coronassa", joihin tilattiin päivällä vapaana oleva koneenhoitaja. Jouduin viettämään aikaani myöskin filmivuokraamoiden koeteattereissa, joita oli seuraavilla: Adams-Filmi Oy (Mikonkatu 13), Suomen Filmiteollisuus Oy (SF) (Mikonkatu 15), Suomi-Filmi Oy (Bulevardi 12), Oy Paramount Films Ab (Korkeavuorenkatu 47), Parvisfilmi Oy (Fredrikinkatu 30), Warner Bros. Oy (Keskuskatu 1), Elokuva Oy (Kalevankatu 7) ja Kansan Elokuva r.y. MGM:llä taisi olla myöskin (Mikonkatu 9), mutta en heillä tainnut katsoa koskaan.
Näiden lisäksi koe-esityksiä pidettiin elokuvateatterinomistajien teattereissa, joista mainitsisin: Kino-Filmi Oy:n "Rea" (Mikonkatu 9), Bio-Kuva Oy:n/Oy Maxim-Filmi Ab:n/Kinosto Oy:n "Elysée" (Kalevankatu 6), Kosmos-Filmi Oy:n "Capitol" (Mannerheimintie 16), Astor-Filmi Oy:n "Arita" (Hallituskatu 15) ja "Astor" (Iso-Robertinkatu 14), Elvi ja Väinö Luoman/Oy Thalia Ab:n "Adlon" (Runeberginkatu 44), V. Tikkasen/Lii-Filmi Oy:n "Bio Kruunu" (Helsinginkatu 7) ja Bruno Honkasen (Kovefilmi Oy) "Edison" (Yrjönkatu 10).
Osassa em. teattereiden konehuoneita tuurasin koneenhoitajia tai vietin muuten aikaani. Koneenhoitajan tutkinnon olin suorittanut 18- vuotiaana. Ennen tutkintoa olin kuitenkin toiminut perheen teattereissa "epävirallisena" koneenhoitajana.
Filmi- ja mainospäällikön toimessani opin vuosien mittaan tuntemaan kuin omat taskuni Helsingin noin 45 elokuvateatteria, joista "Alohassa", "Coronassa" ja "Kino-Savoyssa" pystyin kulkemaan vaikka pimeässä valoja sytyttämättä.
Filmien myyntimatkoilla opin tuntemaan maaseudun teatterit aina Vaasan korkeudelle. Vaasasta puhuttaessa kannattaa mainita Nikolai "Nikke" Philpin "Gloria", jossa hänellä oli oma suurikokoinen, lasilla eristetty aitionsa keittiöineen ja baareineen. Oman lukunsa ansaitsee tässä yhteydessä Helsingin "Kino Savoy", joka oli omaa luokkaansa ja käsittääkseni tekniikaltaan edistyksellisin teatteri Suomessa. Asennettiinhan teatteriin ensimmäisenä Suomessa 70 mm TODD-AO- projektorit ja ainoana Suomen Cinerama- laajakangasteatterina Cinerama-Savoy toimi vuosina 1964 - 1970.
Sain palkintoja ja kunniamainintoja kilpailuissa vuoden parhaasta elokuvajulisteesta. Palkittuja olivat muistaakseni: "Isä Camillon kylä", "Martti Luther", "Päällystakki" ja "Punaisen ympyrän mysteeri".
Tavatessani elokuvateatterinomistajia he kiittelivät tekemiäni kaappiohjelmajulisteita, sanoen niiden todella vetävän yleisöä teatteriin. Enemmän kiitosta saivat yleensä muut kuin palkitut mainokset!
Samoja kiitoksia sain kuulla myöskin niiltä filmivuokraamoilta, joille suunnittelin kaappiohjelmat ja jotka eivät esittäneet enää toivomuksiaan, vaan sain tehdä mainokset täysin oman ajatukseni mukaisina.
Muutaman vuoden jälkeen en enää suunnitellut julisteita kilpailuja silmällä pitäen, enkä edes lähettänyt niitä valittaviksi. Mielestäni julisteen tarkoitus oli houkutella yleisöä katsomoon, taiteellisuus oli toisarvoinen seikka.
Nk. elokuvakartta perjantain pääkaupunkilehdissä oli tärkein yhtenäinen mainos. Valitettavasti kunkin teatterin ilmoitus oli vain yhden palstan levyinen, eikä aiheista useinkaan saanut selvää. Tästä syystä olin lehti-ilmoitusmatriisien luonnoksissa ottanut vähitellen käyttöön tussipiirrostekniikan, joka takasi selvät kuva- ja tekstiaiheet. Taisin olla ainoa mainostaitelija, joka hallitsi piirrostekniikan elokuva-alalla.
En voi olla ihmettelemättä nykyisiä elokuvailmoituksia. Suurimmistakaan ilmoituksista ei erota kunnolla kuva-aiheita, ei filmin nimeä eikä etenkään näyttelijöiden nimiä. Yleisvaikutelmaksi jäi mustanharmaa, epäselvä suttuisuus. Eihän mainos, josta ei erota, mitä se esittää, voi palvella tarkoitustaan!
Em. mainospäällikön työsarkaa hoidin vuodet 1960-1969 Valio-Filmissä.
Bertha Nilsson omisti Turussa 3 elokuvateatteria. Lars Nilsson koulutti itsensä merikapteeniksi, kiertäen aikanaan pahamaineisen Kap Hornin. Onneksemme hän siirtyi elokuvateatterialalle jättäytyen hoitamaan Turun teattereita ja laajentaen alan yrityksiään. Ilman Nilssonin uudistusmieltä moni asia elokuvateatteritekniikassa olisi jäänyt toteutumatta.
Turussa hänellä ja hänen vaimollaan (Wiklundin tavaratalo) oli omistuksessaan 3 teatteria: "Casino", "Rialto" ja "Domino" ("Nil-Kinot Oy"). Muita teattereita olivat Hämeenlinnassa "Tarina" ja "Satulinna", Porvoossa "Grand", Kuopiossa "Apollo" ja Helsingissä "Corona", "Arina" (ent. "Pylvässali") ja "Kino Savoy".
Nilsson oli ilmeisen varakas ja hankki omistukseensa Helsingissä Valio-Filmi Oy:n, Kinotarpeita Oy:n ja Kinova Ky:n.
Nilssonit asuivat hienolla paikalla Kaivopuistossa USA:n lähetystön vieressä. Kesäpaikka sijaitsi Getassa, Ahvenanmaalla. He kuuluivat NJK:n pursiseuraan ja kapteeni itse harrasti kilpapurjehdusta, jopa talvellakin jäiden seassa. Talven laskettelulomansa he viettivät Zermattissa, Sveitsissä suomenruotsalaisten ystäviensä, Helsingin mahtisukujen perijöiden kanssa. Mukana saattoi olla Saksan ja Tanskan filmimoguleita.
Autona Nilssonilla oli suoraan tehtaalta noudettu (Berth Wiklund) loistoauto Mercedes-Benz 300, jota hän lähes väkisin halusi lainata minulle, kun tiesi oman pienen autoni (VW) olevan huollossa korjaamolla. En tiedä, olinko jonkinlainen suosikki, mutta yhtymän palveluksessa olevista henkilöistä olin luultavasti ainoa, joka sai vierailla Nilssonien kotona. Sen tiesin, että Nilsson arvosti tietoa, hyvää käytöstä ja työteliäisyyttä. Viimeksi mainittua uskoisin minulta löytyneen vaikka muille jakaa. Vielä urani vaihtamisen jälkeenkin pidin yhteyttä ja Nilsson vieraili kotonanikin.
"Kino Savoy" oli alun pitäen rakennettu teatteriksi/elokuvateatteriksi. Siinä oli 841 istuinpaikkaa ja sali parvekkeineen ja u1oskäynteineen sekä eteistilat olivat mallikelpoiset. Myös konehuone edusti huippua valtavine tiloineen.
Alan edelläkävijänä Nilsson asennutti 1950- luvun lopulla "Savoyhin" 70 mm:n TODD AO järjestelmän, projektoreina 2 x Victoria 10 35/70 mm ja tekstikoneina 2 kpl Victoria V R- projektoreita. Koneita oli siis yhteensä 4, stereofoninen ääni oli 6-kanavainen.
70 mm avajaiselokuvana esitettiin 1.4.1960 Fox Filmsin musikaali "South Pacific".
Vuonna 1962 kapteeni Nilsson lähetti minut Pariisiin tutustumaan "Gaumont Palace" Cinerama- teatteriin. Tutustuin konehuoneen laitteisiin ja teatteriin, jonka mitat olivat mahtavat: istuinpaikkoja 4000, kaareva valkokangas 600 neliömetriä. Katsoin samalla esityksen "Näin valloitettiin Villi Länsi". Erikoisen vaikutuksen teki jättiläismäinen, muistaakseni 200 metriä leveä esirippu, joka avautuessaan toi mieleen maailman repeytymisen. Raportoin Nilssonille ja selvitin Cineramaa ottamieni valokuvien avulla.
(Pariisin Gaumont Palace oli avattu vuonna 1931 6000- paikkaisena. Projisointietäisyys 70 metriä. 1950- luvulla CinemaScope- kangas 22 x 13 metriä. 1960 -luvun alussa asennettiin kaksi 70 mm Philips DP70- projektoria.Gaumont Palace Cinerama- teatterina syyskuusta 1963 alkaen. Aikanaan maailman suurin valkokangas: 3000 pystyliuskaa, leveys 30 metriä, korkeus 14 metriä. Eräissä lähteissä leveydeksi mainitaan jopa 38 metriä. Paikkoja uudistusten jälkeen 3500. Suunnittelija Georges Peynet. Suljettiin 1972 ja purettiin.)
Parin vuoden kuluttua Nilsson aloitti "Kino Savoyssa" poikkeukselliset muutostyöt rakennuttaen maan ensimmäisen ja toistaiseksi ainoaksi jääneen Cinerama- elokuvateatterin.
Asiantuntijoina oli muistaakseni parikin Cinerama- teknikkoa, mutta muutoin asennukset hoiti ammattitaidolla Kinotarpeita Oy:n johtaja Alf Biström henkilökuntineen.
Taisin itsekin olla auttelemassa, kuten n. 1800 erillisestä liuskasta kootun jättikankaan 200 neliömetrin kokoamisessa. "Savoyhin" rakennettiin toinen suuri konehuone parvekkeelle, joka vähensi katsojaluvun 538:aan. Tässä ovat mukana paikat, jotka lähinnä salin reunoilta poistettiin uuden kaarevan kankaan aiheuttaman katseluolosuhteiden muuttumisen takia.
Koneistus oli oloissamme ainutlaatuinen. Kolme Victoria 8 suurtehoprojektoria esitti 480 ampeerin valoteholla kuvan jättikankaalle. Erillinen ääniprojektori toisti 30:n kovaäänisen kautta hämmästyttävän 7-kanavaisen stereofonisen äänen. Tekstit heijastettiin ykköskonehuoneesta kahdella Victoria V R- projektorilla. Kuutta projektoria ohjasi 4-5 koneenhoitajaa. Muissa teattereissahan koneenhoitajia tarvittiin vain yksi.
"Savoyn" baldakiini uusittiin ja olin toteuttamassa Airamin kanssa maamme oloissa ainutlaatuista akryylivalomainosta, jossa oli mahdollista vaihtaa mainokseen värilliset muovikirjaimet. Valaistua tekstitilaa oli lähes 20 metriä ja kaiken kruunasi katoksen molemmissa päissä taitekuvioinen "CINERAMA"-logo. Valomainoksen tekstien suunnittelussa minun oli laskettava kirjaimet tarkkaan ja tehtävä tarkat piirrokset vahtimestareille niiden torstai-illan vaihtoa varten.
Savoyn ensimmäinen Cinerama- elokuva oli "Tämä on Cinerama", joka USA:ssa oli tuottanut kahden vuoden aikana enemmän kuin mikään muu sen aikainen elokuva. Toinen Cinerama- elokuva oli norjalaisesta koulupurjelaivasta, Christian Radicista kertova "Windjammer" suomeksi tuulennaukuja, joka uskomattomilla "mukana elokuvassa"- kohtauksillaan keräsi katsojia enemmän. Kolmantena esitetty suurelokuva "Näin valloitettiin Villi Länsi" oli niinikään menestys.
Kaiken kaikkiaan uskon, että ilman kapteeni Lars Nilssonin rohkeaa uudistushalua Suomi olisi jäänyt ilman TODD AO- ja Cinerama- teattereita ja ilman monia muita elokuva-alan teknisiä ja mainoksellisia uudistuksia. En pidä mahdollisena, että mitkään muut alan tahot olisivat aikanaan pystyneet näitä toteuttamaan.
Olin tullut tilanteeseen, jossa mielestäni olin tehnyt kaikkea mahdollista elokuva-alalla. Uraani mahtui filmi- ja mainospäällikön virat sekä satojen kaappiohjelmien ja lehti- ilmoitusluonnosten suunnittelu ja piirtäminen.
Olin maalannut ennätysajassa kymmeniä "Alohan" suuria, 6 meträ korkeita ulkoseinämainoksia, useita satoja aita- ja muita isoja julisteita, "Kino Savoyn" ja "Cinerama-Savoyn" erikoiset mainosrakennelmat, kuten "Can-Can", "Windjammer", "Näin valloitettiin Villi Länsi", "South Pacific", "Kiinan muuri" ja kymmeniä muita.
Lisäksi Kinotarpeita Oy:n ilmoitukset teatterinomistajille ja kamerailmoitukset päivälehtiin kuluttajille, Kinova- valokuvausliikkeiden lehtimainonta ja näyteikkunasomistukset.
Omasin kyvyn tehdä mainoksia hyvin nopeasti ja uskonkin tehneeni useammankin mainosmiehen elämäntyön 17 elokuvatoimistovuoden aikana. Näistä vuosista minulla on työntäyteisiä, mutta hyviä muistoja.
Hoitaessani Kinotarpeita Oy:n ja Kinova Ky:n mainontaa kiinnostuin valokuvausalasta. Kysyin lupaa kapteeni Nilssonilta, voisinko avata fotoliikkeen Helsinkiin, mutta kauaksi hänen Kinova- liikkeistään eli Töölöön. Hänellä ei ollut mitään tätä vastaan ja niin ensimmäinen Super-Foto aloitti toimintansa Mechelininkatu 23:ssa 1.4.1967. Työskentelin itse Valio-Filmissä samanaikaisesti aina vuoteen 1969.
Parin vuoden kuluessa perustettiin liikkeet myös Hämeentielle ja Mannerheimintielle. Alan voimakkain mainonta, laajimmat kameravalikoimat ja ennen kaikkea alalla aikaisemmin kokemattomat, nk. superhinnat nostivat pian Super-Foton maan eniten järjestelmäkameroita myyväksi liikkeeksi.
18 vuotta menestystä ja kovaa työtä riitti. Myimme perheeni kanssa liikkeet 1985, siirtyen hoitamaan 1980 perustettua fototukkuliikettä.
Muutamassa vuodessa liikevaihto kasvoi viisitoistakertaiseksi, mutta niin kasvoi työmääräkin. Perheeni kanssa päätimme myydä yrityksen hyvine edustuksineen vuonna 1988.
Suunnittelin mainoksia myös elokuva-alan ulkopuolisille yrityksille: