Kun eurooppalaiset aloittivat Afrikan kansojen voimallisemman alistamisen omiin tarkoituksiinsa 1800-luvun lopul-la, portugalilaisetkin tunkeutuivat sisämaahan, mistä oli lopulta seurauk-sena järjestäytynyt aseellinen vasta-rinta 1960-luvulta lähtien. Vastassaan portugalilaisilla oli kolme vapautus-liikettä: MPLA, Unita ja FNLA, kaikilla erisuuntaiset tavoitteet.
Siirtomaakausi päättyi Portugalin neilikkavallankumoukseen 1974 ja Angolan itsenäistymiseen 1975. Eri vapautus-liikkeet muodostivat yhteishallinnon, joka kuitenkin jo muutaman kuukauden päästä hajosi ja muuttui sisällissodaksi vallan käsiinsä saaneen MPLA:n ja toisten liikkeiden kesken.
Unitaa tukivat Yhdysvallat ja Etelä-Afrikan apartheid-hallinto, joka tuol-loin miehitti Namibiaa ja jonka etujen mukaista oli vastustaa Namibian vapautusliikkeen SWAPO:n kanssa yhteis-työtä tekevää MPLA:ta; MPLA:ta tukivat Neuvostoliitto ja Kuuba, ja vähitellen pois kuihtunutta FNLA:ta Mobutu Sese Sekon Zaire ja Kiina.
90-luvun alussa maailmanpolitiikan suhteet muuttuivat, suora ulkopuolinen tuki sodan osapuolille lakkasi ja 1991 Angolassa saatiin aikaiseksi rauha, ja järjestettiin maan ensimmäiset, YK:n valvomat vaalit, jotka MPLA voitti. Unita kieltäytyi hyväksymästä itselleen tappiollista tulosta ja aloitti sodan uudelleen. Vuonna 1994 saatiin aikaan toinen, Lusakan sopimuksena tunnettu rauhansopimus, mutta kun Unita ei useiden aikatakarajojen siirtojenkaan jälkeen tuntunut etenevän aseista-riisunnassa ja eräissä muissa sopimuksen ehdoissa, tilanne luisui levottomuuksien kautta jälleen sodaksi.
YK:n turvallisuusneuvosto on tuominnut Unitan pääasiallisena syyllisenä Angolan yhä jatkuvaan sisällissotaan (esim. S/RES/1295), koska se ei suostu hyväksymään rauhan lähtökohtana pidetyn Lusakan sopimuksen ehtoja. Unita kykenee kuitenkin jatkamaan sotaa hallinnassaan olevien alueiden timanteilla, joita se onnistuu salakuljettamaan kauppasuluista huolimatta maailman timanttikaupan keskuksiin ostettaviksi.
