Esa Anttikoski

Joensuun yliopisto

Neuvostoliiton kansallisuus- ja kielipolitiikka Tverin Karjalassa 1930-luvulla

Esitelmä Joensuun yliopiston Karjalan, Itä-Euroopan ja Venäjän tutkimuksen tutkijakoulun seminaarissa 18.4.1997

1.

Karjalaisiin maailmansotien välisenä aikana kohdistunut Neuvostoliiton kansallisuus- ja kielipolitiikka on jo pitkään kiinnostanut suomalaisia ja venäläisiä historioitsijoita ja osin kielitieteilijöitäkin. Siksi saattaa tuntua yllättävältä, että Venäjän karjalaisten silloisen enemmistön vaiheet ovat tältä osin jääneet lähes tuntemattomiksi.

Vuonna 1926 suoritetun väestönlaskennan mukaan Karjalan autonomisessa tasavallassa asui vain 41 % koko Neuvostoliiton karjalaisista. Suurimman ryhmän muodostivat tverinkarjalaiset, joita laskettiin olevan yli 140 tuhatta henkeä. Nämä 1600-luvulla Käkisalmen läänistä muuttaneiden siirtolaisten jälkeläiset olivat venäläisestä ympäristöstä huolimatta säilyttäneet varsin hyvin myös oman kielensä. 96 % Tverin läänin karjalaisista ilmoitti äidinkielekseen karjalan. [1]

Kuten oheisesta kartasta näkyy, tverinkarjalaiset asuttivat enemmän tai vähemmän yhtenäisinä kyläryhminä läänin keski- ja pohjoisosia. Puhtaimmin karjalaisia alueita olivat Tolmatšun ja Vesjegonskin saarekkeet. Pieni erillinen ryhmä asui läänin eteläisimmässä reunassa. Kielellisesti tverinkarjalaiset olivat varsin lähellä Suojärvellä ja Keski-Karjalassa Paateneen seudulla puhuttua varsinaiskarjalan etelämurretta.

Seuraava katsaus tverinkarjalaisten ja heidän kielensä vaiheisiin perustuu pääosin Moskovassa viime vuoden toukokuussa 1930-luvun sanomalehdistä keräämääni aineistoon [2]. Lähteiden laadun ja oman suuntautumiseni takia kyseessä ei ole mikään täydellinen kaiken kattava esitys. Toivon kuitenkin, että katsaukseni voisi herättää kiinnostusta aihetta kohtaan ja siten johtaa sen tarkempaan selvitykseen.

2.

Ensimmäiset merkit jonkin asteisesta kansallisesta heräämisestä nähtiin Tverin karjalaisseuduilla pian vallankumouksen jälkeen. Konkreettisiin tuloksiin karjalaisten esittämät toivomukset äidinkielensä käytön laajentamisesta eivät 1920-luvun aikana kuitenkaan vielä johtaneet.

Vuosikymmenen loppupuolella Karjalan autonomisen tasavallan silloinen suomalaisjohto alkoi kiinnostua Sisä-Venäjän karjalaissaarekkeista. Sen tavoitteena oli suomen kielen käyttöönotto kaikkien karjalaisten keskuudessa. Vuonna 1929 Karjalan kansankomissaarien neuvosto päätti suomenkielisen opetuksen aloittamisesta tverinkarjalaisten kouluissa. Päätöksen mukaan Tverin opettajaopistoon ja alueen kouluihin oli lähetettävä suomenkielisiä opettajia, ja samalla tverinkarjalaisia tuli houkutella Karjalaan.

Helmikuussa 1930 tuolloin Moskovan alueeseen kuuluneen Tverin piirikunnan toimeenpaneva komitea teki päätöksen karjalaisten keskuudessa tehtävän kulttuurityön siirtämisestä "karjalais-suomalaiselle" kielelle. Päätöksen sanamuoto heijastanee suomen ja karjalan kirjakielen kannattajien kompromissihaluja ja ehkä myös itse karjalan kielen olemuksesta tunnettua epävarmuutta. Selkeämmän ratkaisun teki Venäjän valistusasiain kansankomissariaatin saman vuoden maaliskuussa järjestämä neuvottelukokous, joka hyväksyi tunnetun fennougristin, professori D.V. Bubrihin esityksen tverinkarjalaisen, Tolmatšun murteeseen ja latinalaiseen kirjaimistoon perustuvan kirjakielen luomisesta.

Poliittisesti oman kirjakielen luominen saatettiin nähdä eräänlaisena Karjalan suomalaisjohtoon kohdistettuna vastatoimena, yrityksenä estää suomalaisemigranttien vaikutusvallan leviäminen muiden karjalaisryhmien keskuuteen. Toisaalta on selvää, ettei suomi - kielellisistä, kulttuurisista ja puhtaasti hallinto-oloihinkaan liittyvistä syistä - voinut olla vakavasti otettava vaihtoehto jo 300 vuotta suomalaisista ja muista karjalaisista erillään asuneiden tverinkarjalaisten kulttuuritoimintaa kehitettäessä. Tverin kirjakielen luominen oli luonnollinen osa koko Neuvostoliitossa ensimmäisen viisivuotiskauden aikana toteuttua "juurruttamispolitiikkaa", jonka tavoitteena oli vähemmistökansojen kulttuurikehityksen nostaminen maan valtaväestön tasolle. Samaan aikaan luotiin kymmeniä uusia kirjakieliä, usein hyvin pieniäkin kansoja varten. Vuonna 1934 Neuvostoliitossa julkaistiin koulukirjoja 104 eri kielellä, kun kymmentä vuotta aikaisemmin tämä luku oli vain 25 [3].

3.

Latinalaisiin aakkosiin perustuvan tverinkarjalaisen kirjaimiston laati moskovalaisen Idän kansojen etnisen kulttuurin instituutin karjalainen aspirantti A.A. Miloradova. Venäjän valistusasiain kansankomissariaatti vahvisti kirjaimiston huhtikuussa 1930, ja myöhemmin se hyväksyttiin myös Neuvostoliiton kielisuunnittelua ohjanneen Uuden aakkoston keskuskomitean neuvotteluissa. Tätä ennen oli ehditty kokeilla karjalankielisten tekstien julkaisua venäläisellä kirjaimistolla. Latinalaisen aakkoston käyttöä perusteltiin sen taloudellisuudella, kansainvälisyydellä ja venäläisestä kirjaimistosta puuttuvien lisämerkkien tarpeella. Samalla muistutettiin suunnitelmista siirtää myös venäjän kieli latinalaiseen kirjaimistoon.

Ääntämystä melko tarkasti noudattelevaa ja merkintätavoiltaan taloudellista tverinkarjalaista ortografiaa voidaan sinällään pitää varsin onnistuneena. Latinalaisen kirjaimiston käyttö venäläisessä ympäristössä aiheutti kuitenkin myös joukon ongelmia. Niistä näkyvin oli samankaltaisten latinalaisten ja kyrillisten merkkien sekoittuminen. Toisen, huomattavasti monimutkaisemman ongelmavyyhdin muodosti venäläisen ortografian aiheuttama interferenssi /j/:n, liudennuksen ja etuvokaalien merkinnässä. Entisestään latinalaisen kirjaimiston omaksumista vaikeuttivat tveriläismurteissa ja erityisesti kirjakielessä runsaina esiintyneet venäläislainat, ja samalla vaikeutui myös karjalaisten venäjän opiskelu.

Karjalan kielen tutkimuksen ja koulutettujen työntekijöiden puute asetti normittamiselle omat rajoituksensa. Keskeisinä välineinä toimivat aapiset, oppi- ja lukukirjat, joiden laatimiseen osallistuivat mm. D.V. Bubrih ja karjalainen A.A. Beljakov. Suppeudestaan ja monista puutteistaan huolimatta oppikirjat ja sääntökokoelmat vakiinnuttivat huomattavasti kirjakielen oikeinkirjoitusta. [4] Sääntöjen puuttuminen oli aluksi johtanut melkoiseen sekasortoon karjalan kielen opetuksessa. Jokaisella opettajalla oli ollut oma käsityksensä uuden kirjaimiston soveltamisesta. (Aakkostosta ja ortografiasta tarkemmin)

Käytännössä ehkä suurimman ongelman muodosti syntaksin tasolla esiintynyt venäjän kielen vaikutus. Varsinkin kirjakielen alkuvaiheessa julkaistuja tekstejä kritisoitiin ankarasti karjalan kielen normien rikkomisesta. Karjalankielisten julkaisujen suurin heikkous, venäjän sanajärjestystä noudatteleva sanasanainen käännös, tiedostettiin varsin pian. Kokonaan ei mekaanisista, karjalan kielen normeja rikkovista käännöksistä silti päästy eroon seuraavinakaan vuosina. (Käännösvaikeuksista tarkemmin)

Oppikirjojen ja sanomalehtien julkaiseminen edellytti myös nykyaikaisen terminologian luomista ja vakiinnuttamista. Kirjakielen kehittämistä ohjannut D.V. Bubrih kehotti käyttämään mahdollisimman laajasti elävässä puhekielessä esiintyviä sanavaroja sekä niihin kätkeytyviä mahdollisuuksia uudissanojen luomiseksi. Mutta toisaalta myös suoranainen purismi oli torjuttava. Bubrih toisti Neuvostoliitossa tuolloin vallalla olleen marrilaisen kielitieteen käsitystä kielten välisten erojen tasoittumisesta sosialistisessa yhteiskunnassa: kansainvälisen terminologian lisääntyessä määrä muuttuu lopulta laaduksi, jolloin tapahtuu hyppäys kohti uutta, maailmanlaajuisen luokattoman yhteiskunnan kieltä. Siksi myös karjalan kieltä kehitettäessä oli pyrittävä laajentamaan kansainvälisten ainesten käyttöä. [5]

Samoilla linjoilla oli A.A. Beljakov, jonka mukaan oli mahdotonta hyväksyä karjalan kielen venäläistämistä kannattaneiden "suurvaltašovinistien" ehdotusta ottaa kaikki puuttuvat sanat venäjästä. Toisena vaarana hän piti - ajan tavan mukaan - "paikallisten nationalistien" pyrkimystä välttää kokonaan venäläisten sanojen käyttöä, kolmantena Karjalan tasavallasta käsin ehdotettua puuttuvien sanojen lainaamista suomesta. Beljakovin mukaan kielen rikastamisen oli ensi sijassa perustuttava kaikkien karjalaismurteiden sanavaroihin. Kirjakieleen oli hyväksyttävä myös vakiintuneet venäläislainat, vallankumouksen tuomat sanat sekä internationalismit. Lisäksi voitiin luoda uusia karjalaisia sanoja ja käyttää karjalaisille ymmärrettäviä suomalaisia sanoja.

Käytännössä sanaston kehittäminen näyttää tapahtuneen lähinnä kääntäjien ja toimittajien työssään tekemien ratkaisujen pohjalta. Karjalaista sanastoa popularisoitiin erilaisten sanaluetteloiden sekä oppikirjoissa annettujen selitysten ja venäjännösten avulla. Valtaosan karjalaisista neologismeista muodostivat venäläisten mallien mukaan laaditut käännöslainat, mutta paikoitellen niiden taustalta on erotettavissa myös suomalaisia esikuvia. Karjalaisiin aineksiin perustuneista neologismeista kuitenkin vain harvat näyttävät vakiintuneen pysyvään käyttöön. (Sanaston kehittämisestä tarkemmin)

4.

Karjalan kirjakielen ja sen avulla suoritettavan "karjalaistamisen" tavoitteiksi julistettiin lukutaidottomuuden poistaminen, äidinkielen käyttöönotto kouluissa, kulttuurityössä ja paikallishallinnossa, karjalaisten saaminen mukaan puolue-, hallinto- ja talouselinten toimintaan. Tehtävänä oli siis Stalinin ajatusten mukainen "muodoltaan kansallisen ja sisällöltään sosialistisen" neuvostokulttuurin kehittäminen.

Karjalankielinen kouluopetus käynnistyi lukuvuonna 1930/31. Aluksi tarkoituksena oli siirtää koulut kokonaan karjalan kielelle ja opettaa venäjää vain aineena. Aikuisten keskuuteen karjalaista lukutaitoa pyrittiin levittämään erilaisten kurssien ja kerhojen avulla. Opettajia koulutettiin Lihoslavliin vuonna 1931 avatussa opettajaopistossa sekä Kalininin (entisen Tverin) pedagogisen instituutin kielen ja kirjallisuuden osastossa. Kansallisia oppilaitoksia olivat ainakin nimellisesti myös Rameškin karjalainen maatalousteknikumi, Lihoslavlin kolhoosiyliopisto sekä Kalininin neuvostopuoluekoulun ja työläistiedekunnan karjalaiset osastot.

Oppikirjoja, lastenkirjallisuutta ja aikuisille tarkoitettuja, lähinnä politiikkaa ja maataloutta käsitteleviä kirjasia julkaisivat Neuvostoliiton kansojen keskuskustantamo ja Lihoslavliin perustettu karjalainen kustannusliike. Vuoteen 1933 mennessä saatiin julkaistua useimmat alkeiskoulun oppikirjat, joihin sisältyi myös omaa karjalaista aineistoa. Moskovan-Pietarin radan varrella sijaitsevaan Lihoslavlin piirikeskukseen siirtyi myös Moskovassa vuoden 1931 alussa perustetun karjalaisen Kolhozoin puoleh -sanomalehden toimitus. Alkuperäistä karjalaksi kirjoitettua aineistoa siinä, kuten myös paikallislehdissä oli kuitenkin melko vähän.

Erityisen tärkeänä pidettiin paikallisten viranomaisten ja järjestöjen toiminnan karjalaistamista. Tavoitteena oli karjalaista syntyperää olevien työntekijöiden värvääminen ja kouluttaminen sekä karjalan käyttö asiointikielenä. Tätä varten perustettiin karjalaisasutuksen ydinalueelle neljä kansallista piiriä (Tolmatšu, Lihoslavl', Maksatiha ja Rameški) ja muualle kansallisia kyläneuvostoja. 1930-luvun alussa esitettiin myös ajatus tverinkarjalaisen autonomian muodostamisesta.

Suunnitelmien toimeenpano osoittautui kuitenkin odotettua vaikeammaksi. Ylhäältä päin saneltua politiikkaa kannattaneen vähälukuisen karjalaissivistyneistön alkuinnostus törmäsi paikallistasolla passiivisuuteen ja jopa avoimeen vastarintaan. Moskovassa hyväksyttyjä, usein täysin epärealistisia suunnitelmia toisteltiin paikallisten puoluejärjestöjen ja viranomaisten päätöksissä, mutta niiden toteuttamiseksi tehtiin hyvin vähän.

Heikoimmin sujui aikuisten lukutaito-opetus ja paikallishallinnon karjalaistaminen. Kunnianhimoiset suunnitelmat karjalankielisen lukutaidottomuuden hävittämisestä ja karjalan käytöstä asiointikielenä epäonnistuivat jopa Tolmatšun ja Lihoslavlin kaltaisissa vahvoissa karjalaispiireissä. Tilannetta kuvaavina esimerkkeinä voidaan mainita, että karjalaisella sanomalehdellä oli kesällä 1932 vain 184 tilaajaa 28 tuhannen karjalaisen asuttamassa Tolmatšun piirissä, Vesjegonskin 15 tuhannen karjalaisen keskuudessa tilaajia oli 52. Vuonna 1935 kuudessa karjalaisessa kyläneuvostossa tehtyyn kyselyyn osallistuneista aikuisista karjalan kirjakielen tunsi 44 henkeä eli reilun prosentin verran. Venäjäksi lukutaidottomia oli vain 4 %.

Jonkin verran positiivisempia olivat karjalankielisestä alkeiskoulusta saadut kokemukset, mutta sielläkin ongelmana oli oppimateriaalin, opetusohjelmien ja didaktiikan puute. Opettajat ja oppilaiden vanhemmat eivät useinkaan suhtautuneet myönteisesti koulujen karjalaistamiseen.

Julkisuudessa vaikeudet leimattiin sosialismin vihollisten - pappien, kulakkien ja venäläisšovinistien toiminnan tulokseksi. Todellisuudessa lehdissä esiintyvät lukuisat maininnat paikallisten viranomaisten, opettajien ja talonpoikien mielipiteistä heijastelivat varsin laajalle levinnyttä käsitystä oman kirjakielen tarpeettomuudesta. "Miksi opiskella karjalan kieltä, sitähän tarvitaan vain Tolmatšussa", ihmettelivät monet. Kirjakielen houkuttelevuutta ja käyttöarvoa vähensi outo latinalainen kirjaimisto sekä ortografian vakiintumattomuudesta ja käännösvaikeuksista johtunut karjalaistekstien vaikealukuisuus. Osansa oli epäilemättä myös karjalaistamisen ja samaan aikaan suoritetun kollektivisoinnin yhteen liittämisellä. Kylissä liikkuneiden huhujen mukaan oman kirjakielen käyttöönotolla valmisteltiin karjalaisten karkoittamista "viluh randah" eli jonnekin pohjoiseen.

5.

Kaksi vuotta kestänyt, ilmeisen epäonnistuneeksi katsottu ja jo sinällään epärealistinen karjalaistamiskampanja lopetettiin vuoden 1933 alussa. Julkisuudessa alettiin arvostella karjalaistamisessa tapahtuneita "ylilyöntejä", ja vaikka virallista päätöstä asiasta ei julkaistukaan, politiikan muutos oli selvä. Karjalainen kirjakustantamo ja sanomalehti lakkautettiin seuraavaan kesään mennessä. Karjalaisten piirien paikallislehdet siirtyivät käyttämään yksinomaan venäjää. Samoihin aikoihin muuttui koko Neuvostoliiton kielipolitiikan suunta: vähemmistökielten suosimisen asemasta ryhdyttiin korostamaan venäjän kielen roolia sosialismin ja eri kansojen yhteisenä kielenä. Tapaukseen näyttää liittyvän myös erillinen, toistaiseksi selvittämättä jäänyt sivujuoni. Tverin kirjakielen luominen oli synnyttänyt vaatimuksen, että myös Karjalan autonomisessa tasavallassa siirryttäisiin käyttämään suomen asemasta karjalaa. Ei liene sattuma, että sikäläinen suomalaisjohto, joka oli asettunut vastustamaan uutta kirjakieltä, sai linjalleen Moskovasta väliaikaisen siunauksen juuri samaan aikaan kuin tverinkarjalaisia koskenut kampanja päätettiin lopettaa [6].

Seuraavina vuosina Tverin kirjakieli muuttui varsin pienimuotoisen kansallisen kulttuuritoiminnan välineeksi. Vuodesta 1933 lähtien karjalaa käytettiin opetuskielenä vain alkeiskoulun kahdella ensimmäisellä luokalla. Kolmannella ja neljännellä luokalla opetus tapahtui venäjäksi, ja karjalaa opetettiin aineena. Myöhemmin karjalan kielen opetus laajeni myös luokille 5-7. Yhtenä äidinkielen opetuksen tavoitteena oli luoda pohjaa paremmalle ja nopeammalle venäjän kielen omaksumiselle. Käytännössä kuitenkin osoittautui, etteivät koululaiset pystyneet oppimaan samanaikaisesti kahta kirjaimistoa. Karjalaisen alkeiskoulun antama venäjän taito oli selvästi puutteellinen.

Oppikirjojen ja äidinkielen opetuksen tueksi tarkoitetun lastenkirjallisuuden julkaiseminen siirtyi yleisliittolaisten kustantamojen karjalaisten osastojen tehtäväksi. Aikuisille tarkoitetun kirjallisuuden julkaiseminen loppui lähes kokonaan. Paikallisten sanomalehtien sivuille karjalan kieli palasi vuoden 1935 alussa. Aikaisempien vuosien käännösongelmista ehkä viisastuneena Tolmatšun piirilehti Karel'skaja pravda-Karielan tozi omisti karjalaisen sivunsa lähinnä lukijoiden kirjeille sekä lapsille ja nuorisolle tarkoitetulle kaunokirjalliselle aineistolle. Lastenlehteä muistuttaneet, alkuperäisiä runoja ja kertomuksia, karjalaisia kansanlauluja, satuja, arvoituksia ja sananparsia sekä laadultaan tyydyttäviä venäläisen kirjallisuuden käännöksiä sisältäneet sivut suunnattiin näin yleisölle, joka kirjakieltä parhaiten osasi. Tolmatšun (myöhemmin Novokarel'skin) piirissä karjalaa käytettiin jonkin verran myös kokousten puhekielenä sekä harrastuspiirien esiintymisissä.

Vaikka Tverin kirjakielen käyttöalan laajeneminen jäikin kauas alun perin asetetuista tavoitteista, 1930-luvun puolivälissä tapahtuneella strategian muutoksella näyttää sen kehityksen kannalta olleen pääosin myönteinen vaikutus. Virallisen toiminnan ja poliittisen propagandan kielenä säilyi venäjä. Karjalaa käytettiin niissä tehtävissä, jotka se kunnialla kykeni täyttämään. Samalla myös karjalaisten tekstien kieliasun kohentamiseen voitiin kiinnittää enemmän huomiota.

6.

Kokonaan uuteen ja nähtävästi täysin yllättävään tilanteeseen tverinkarjalaiset joutuivat heinäkuussa 1937, jolloin Venäjän toimeenpanevan keskuskomitean puhemiehistö teki päätöksen Kalininin alueen karjalaisen kansallisen piirikunnan muodostamisesta. Siihen liitettiin karjalaisasutuksen ydinalueella sijainneet Novokarel'skin, Rameškin, Maksatihan ja Lihoslavlin piirit sekä Spirovosta erotettu Kozlovon piiri. Keskuksena toimi Lihoslavlin kaupunki. Piirikunnan noin 150 tuhannesta asukkaasta karjalaisia oli yli 90 tuhatta (62 %). [7]

Syyt joiden takia kansallinen piirikunta päätettiin perustaa ovat yhä hämärän peitossa. Todennäköistä kuitenkin lienee, että sen oli määrä toimia apuna Karjalan autonomisessa tasavallassa samaan aikaan meneillään olleessa suomalaisoperaatiossa, jonka yhteydessä suomen kieli korvattiin uudella, koko Neuvostoliiton karjalaisille tarkoitetulla kirjakielellä. Toisaalta tuntuu yllättävältä, etteivät tverinkarjalaiset, Kalininin pedagogisen instituutin Karjalantutkimuslaitoksen johtajana toiminutta A.A. Beljakovia lukuunottamatta, aluksi ottaneet lainkaan osaa D.V. Bubrihin ohjaamaan yhteisen kirjakielen luomiseen. Karjalainen piirikunta, jonka puolejohtajaksi oli nimitetty Tverin kirjakielen alulle panijaksi mainittu V.I. Ivanov, pyrki laajentamaan karjalan kielen käyttöalaa aikaisempaan kokemukseen nojautuen.

Uusi yllätys koettiin saman vuoden syyskuussa, jolloin toimeenpanevan keskuskomitean puhemiehistö ilmoitti hyväksyvänsä "Karjalaisen kansallisen piirikunnan työtätekevien anomuksen karjalan kirjakielen siirtämisestä latinalaisesta venäläiseen aakkostoon". Tämän jälkeen laadittiin ehdotus uudesta aakkostosta ja ortografiasta, joka venäjän kielestä monin tavoin poikkeavana jouduttiin kuitenkin pian hylkäämään. (Aakkosprojektista tarkemmin) Vuoden lopussa siirryttiin käyttämään Karjalan autonomisessa tasavallassa hyväksyttyä kirjaimistoa, johon sisältyi koko venäjän aakkosto sekä etuvokaaleja /ä/, /ö/, /y/ osoittavat lisämerkit.

Yhtenäisen karjalan kirjakielen kehittämiseen tverinkarjalaiset tulivat mukaan vuoden 1938 alussa. Tammikuussa järjestettiin Neuvostoliiton kansojen kielten ja kirjallisuuden instituutin Leningradin osastossa neuvottelukokous, joka päätti ottaa käyttöön yhteiset oikeinkirjoitussäännöt. D.V. Bubrihin laatimaan, lähinnä varsinaiskarjalan etelämurretta ja livviä yhdistävään sääntökokoelmaan tehtiin joukko tveriläismurteisiin perustuvia muutoksia. Niistä näkyvimmät, esim. refleksiiverbien pezietšie 'peseytyä', laskietšie 'laskeutua' -tyyppiset muodot olivat Karjalan alueen murteille täysin vieraita, mutta toisaalta myös tverinkarjalaiset joutuivat hyväksymään monia kotimurteestaan poikkeavia piirteitä.

Yhtenäisen kirjakieleen siirtyminen edellytti Karjalaisen piirikunnan ja Karjalan autonomisen tasavallan siihen asti varsin satunnaisten yhteyksien tiivistämistä. Tverinkarjalaisia värvättiin erityisesti Karjalan kirjakustantamoon, jonka tehtäväksi tuli karjalankielisen kirjallisuuden julkaiseminen koko Neuvostoliittoa varten. Samalla pyrittiin houkuttelemaan myös sikäläisiä opettajia ja opiskelijoita. Näkyvässä asemassa olleita tverinkarjalaisia olivat Petroskoissa mm. NKP(b):n aluekomitean toinen sihteeri D.P. Smirnov ja Karjalan kulttuurin tutkimusinstituutin kielitieteen osastoa johtanut P.G. Gribkov.

Uuden kirjakielen käyttöönotto osoittautui kuitenkin odotettua vaikeammaksi. Karjalaisessa piirikunnassa syksyllä 1937 alkanut karjalankielisen opetuksen laajentaminen näyttää pysähtyneen kyrilliseen aakkostoon siirtymiseen ja yhtenäisen kirjakielen sääntöjen omaksumiseen liittyneiden vaikeuksien takia. Vuodenvaihteesta lähtien koulut joutuivat toimimaan lähes kokonaan ilman karjalankielistä oppimateriaalia. Opettajat suhtautuivat karjalan kieleen usein välinpitämättömästi tai jopa avoimen vihamielisesti. Piirikuntaa perustettaessa esitetyt tavoitteet karjalan kielen käytön laajentamisesta puolue- ja hallintoelimissä, järjestöissä ja kulttuurityössä jäivät pääosin toteutumatta. Keväällä 1938 NKP(b):n piirikuntakomiteaa johtanut karjalainen I.S. Beljakov syytti "porvarillisia nationalisteja" koulutyössä syntyneestä sekasorrosta ja yhtenäisen kirjakielen käyttöönoton jarruttamisesta, mutta tuomitsi samalla myös "suurvaltašovinistit", joiden mielestä karjalaiset olivat jo venäläistyneet ja oma kieli vain haittaisi heidän kulttuurikehitystään.

Tähän asti tverinkarjalaiset olivat säästyneet samaan aikaan erityisesti suomalaisiin kohdistuneelta poliittiselta terrorilta. Karjalaisessa piirikunnassa puhdistukset alkoivat vuoden 1938 kesällä. Paljastettuja "kansanvihollisia" syytettiin vihamielisyyden kylvämisestä karjalaisten ja venäläisten välille, kansallisen kulttuurin kehityksen ja venäjän kielen opiskelun jarruttamisesta sekä vakoilusta Suomen hyväksi.

Pian tämän jälkeen yhtenäisen kirjakielen omaksumiseen ja käyttöönottoon liittyneet vaikeudet sysättiin sen sääntöjen ja niiden luojien niskoille. Karjalan autonomisessa tasavallassa sääntöihin tyytymättömiä olivat erityisesti livvin ja lyydin murteiden puhujat. Kirjakielen varsinaiskarjalaisia piirteitä pidettiin suomen kielen mukaisina, ja - yllättävää kyllä - erityisesti tverinkarjalaisia syytettiin "suomalaisuuksien" salakuljettamisesta. Vuoden 1938 lopussa NKP(b):n Karjalan aluekomitea kumosi yhtenäisen kirjakielen säännöt ja päätti aloittaa oman kielinormin kehittämisen. Seuraavana keväänä laadittiin uudet, paljolti livvin murteeseen perustuneet säännöt, joita ehdittiin soveltaa vuoden ajan. Talvisodan jälkeen perustetun Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan virallisiksi kieliksi määrättiin jälleen venäjä ja suomi.

Karjalainen piirikunta ajautui samaan aikaan varsin erikoiseen tilanteeseen. Vuoden 1939 alkuun mennessä valtaosa tverinkarjalaisesta sivistyneistöstä oli joutunut "porvarillisten nationalistien" vastaisen kampanjan uhriksi, Petroskoin-yhteydet olivat katkenneet ja piirikunnan viranomaiset olivat jättäneet karjalaiset koulut oman onnensa nojaan. Paikallisista sanomalehdistä karjalankielinen aineisto oli kadonnut lähes kokonaan. Seuraava askel tuskin enää tuli yllätyksenä: Karjalainen piirikunta lakkautettiin vähin äänin helmikuussa 1939, ja samalla loppui myös karjalan kirjakielen käyttö tverinkarjalaisten keskuudessa.

7.

Kymmenen vuotta kestäneen kokeilun epäonnistumisen tärkeimpinä syinä on pidettävä Neuvostoliiton kansallisuus- ja kielipolitiikassa lyhyen ajan kuluessa tapahtuneita jyrkkiä muutoksia. Ylhäältä päin saneltu karjalaistamispolitiikka ei saanut tverinkarjalaisilta riittävää tukea, eikä "muodoltaan kansallisen ja sisällöltään sosialistisen" neuvostokulttuurin kehittämistä pidetty tarpeellisena.

Osansa oli myös kirjakielen kehittämiseen liittyneillä virhearvioilla. 1930-luvun alussa hyväksytty latinalainen kirjaimisto koettiin vieraaksi, ja vuosikymmenen lopussa tapahtunut yhtenäiseen kirjakieleen siirtyminen mitätöi aikaisempien vuosien työn tulokset.

Ratkaisevan iskun tverinkarjalaisuudelle antoi 1930-luvun lopun terrori ja sen aiheuttama kansallisten instituutioiden lakkauttaminen. Seuraavina vuosikymmeninä karjalaiset pyrkivät tietoisestikin sulautumaan ympäröivään venäläiseen väestöön [8]. Virallisesti tunnustetun vähemmistöaseman menetys johti osaltaan tilanteeseen, jossa oman kansallisuuden ja äidinkielen säilyttäminen koettiin tarpeettomaksi ja jopa vahingolliseksi.

Lähteet:

[1] Karjalan kirja. Porvoo: WSOY, 1932, 326, 339.

[2] Tverskaja derevnja. Tver' 1930. Kolhozoin puoleh. Moskva, Lihoslavl' 1931-1933. Karel'skaja pravda. Tolmatšy 1931-1939. Karel'skaja pravda. Lihoslavl' 1937-1939. Kaksi jälkimmäistä ovat eri lehtiä!

[3] Crisp, Simon. Soviet language planning 1917-53. Language planning in the Soviet Union. Edited by Michael Kirkwood. London: Macmillan, 1989, 38.

[4] Oikeinkirjoitussäännöistä ks. Miloradova, A.A. & Smirnov, P.P. Karielan kielen ucebnikka algu skolalla varoin. Enzimäne cuasti. Mosku: Ucpedgiz, 1933; Beljakov, A-dr A. Russko-karel'skij orfograficeskij spravocnik dlja karel'skih škol. Moskva: Ucpedgiz, 1935, 5-19.

[5] Bubrih, D.V. Karely i karel'skij jazyk. Moskva: Izdatelstvo Mosoblispolkoma, 1932, 25-38.

[6] Ks. Afanas'eva, A.I. Kul'turnye preobrazovanija v Sovetskoj Karelii 1928-1940. Petrozavodsk: Karelija, 1989, 48.

[7] Karjalaisen piirikunnan luomista on tarkastellut Vinogradov, Vasili. Karjalainen kansallinen piirikunta: unohdettuja sivuja Tverin karjalaisten elämästä. Neuvosto-Karjala 7.9.-26.9.1990.

[8] Tverinkarjalaisten väestökehityksestä ks. Lallukka, Seppo. The breakdown of Tver' Karelian demografic continuity. Ethnic and racial studies, 1996, 2, 316-338.

< Karjalaiselle sivulle (suomeksi / po-russki / in English)

Joensuun yliopisto, PL 111, 80101 Joensuu