OHDESTUS


kansallisromanttinen runoelma


Panu Höglund

Miehet kulkeella
kalhut kahisten, lylyt lykkien,
kourissa keihäät:
ovatpa ohta ajossa,
hereille usuttaaksensa.
Vaimot valittivat vaaraa,
uhkaa ulisivat:
ohta eivät ottaisi
majoilleen murisemaan,
lapsiaan lahtaamaan:
miesten oli metsälle meno,
nyt, jottei keväällä,
kun peto piristyy.

Johdossa on Julmajoutsi,
urhoista uhkein,
vanhoista viisain ja väkevin:
monet mahtavat ohdet jäljittänyt,
jahdissa käsittänyt ja kuoliaaksi kolkannut,
himoitsee hurmetta ja ohden surmaa:
nuoret nutipäät kokevat käydä hänen ylitseen,
heikoksikin haukuskelevat
kikattaen keskenänsä.
Ohdenkalmon ääressä oivaltavat,
oppivat olemaan
vanhaa väheksymättä.

Kahahtavat kinokset kalhuissa,
rikkuvat ja ritisevät:
käsi kohoaa väkeä varoittamaan,
kallistaa korvansa kuuntelemaan johtomies Julmajoutsi
havaiten heikon hengityksen.

Ohden ovella ollaan:
keihäät kohoavat
terävinä, tuhoisina,
juomaansa janoten:
talvipesää tökkäämään
erkanee joukosta johtomies Julmajoutsi
kohti karkeakarvaisen karhun
hiestyvää henkireikää.

Auki revähtää hankinen maa!

Näkösälle nousee oiva oksi
henkensä hädän havaiten,
hurjasti huitoen hyökkääjää.
Jo kavahtaa kantapäillään johtomies Julmajoutsi,
silmän kalvoissa kimaltaa kauhistus:
ei kuulu korskeilla kontion edessä,
varomatta vaaraa väheksyä:
omastaan ohden henki huolehtii,
vartijana valvoo vihollisen varalta.

Kääntää karhua kohti keihään johtomies Julmajoutsi,
hurjuutensa horjahdellen, varmuutensa vähenneenä.
Vavahtelevat keihään kahvassa kourat:
osaavampi on ohden ote,
väistyy ja vääjää villipedon edestä esimiehen keihäs,
karhu käy kamppailuun, havahduttaa hurjuudellansa johtomies Julmajoutsen
puhkinaiseen puolustukseen, tehottomaan tappeluun,
kun vahvempaansa vastaan
kokee kyvyttä käydä,
uupuvat urhon voimat,
väet vähiksi valuvat.

Monta metsän mahtajaa on kaatanut keihäällänsä johtomies Julmajoutsi,
ei ensi hytinästä horjukaan,
keihäänsä kääntää poikkipuolin,
pistopäällä päihittämään
pyrkii oivan omenaisen,
ohden vahvan ja väkevän:
viiltää repien railon
karkean karvan keskelle,
karhu kivusta kavahtaa,
vavahtaa varoen hiukan,
henkeä huoaten katsoo kasvoihin pistäjäänsä.

Peto miehen mittainen,
oksi oiva, uljas urho,
suuruinen saaliinsa jahdin johtaja Julmajoutsi.

Mies ja karhu kilpaansa käyvät
samoilla sijoilla, silmä silmää kohti,
maailmasta menossa, levolle lähdössä
kahdesta kumpikin.
Toinen toisen näköinen,
toinen toisen kokoinen,
toinen toisen ikäinen -
omilla mitoillansa.

Nuoret nyt katselevat kaukaa karhunkierrosta,
havahtuu haastelemaan hurjapäisin
itseksensä ihmetellen:

tokko tulee valmista
vanhan veikon keihäänkalistuksesta,
sotkuisesta sähellyksestä
pistävällä peitsellä, taistelijan tapparalla?

Oksi on osaava, kokenut kontio, merkkimies mesikämmenten mieleen -
väsynyt vanhuksen väkevyys.

Tuimistuu tuulikin tuivertamaan,
taivaalta tuiskuttamaan huuruisen hunnun,
hämärtämään näköalan
nuorukaisten jääräpäiseltä joukolta,
himmenevät häilyviksi haamuiksi
karhu ja kaataja, keihäsmies, jotoksen johtaja Julmajoutsi.

Käpälä kohoaa, ylenee ylväästi valoa varjostamaan,
peittyy päivykäinen suurmiehen silmiltä,
harkinta hämmentyy hetkittäin,
kärki kokee tyhjyyteen tyrkätä, tähtäyksettä,
pettää pohja päkiän alla,
silmissään suurenevan,
lähemmäksi löntystävän
havaitsee hermostuen
kontioista korskeimman
nyt neuvotta jääden johtomies Julmajoutsi.

Kova on keihään kärki, kovat karhun kynnet,
kuolema kaikkia kovempi.
Lujat leuat oivan ohden,
kalloko miehen kestävämpi?
Kuka kenet, kumpi kumman
julman jahdin lopuksi lahjoittaa
kaikista kovimmalle?

Valuu veressä väki,
hukkuu hurjuus hurmeen myötä,
urhon kuten uroskarhun.
Uupuu uljuus, väsyy voima
pitkän painin päätökseksi.
Puna pärskyy pellon päälle,
hölskyy hurme heimon herran,
kiehuu kuumana railon repien,
sulattaen suuren syvennyksen
puhki poljetulle harmaalle hangelle,
kaatuu kuoleva karilas
lumeen levinneeseen lammikkoon,
reikä on revennyt maahan
miehen manalle mennä.

Näkevät nuorukaiset
vanhuksen verien valuvan,
joukon johtajan kalmoksi kangistuvan
karhun karjuessa, tappajansa tappion todetessa.

Hölmistyvät herransa häviöstä nuoret nutipäät,
kokemattomat keihästä käyttämään,
kyvyttömät kuolemaa käsittämään,
kelvottomat karhua kaatamaan
vielä vähäisen, häviävän hetken...

Yhtäkkiä ymmärrykseen ylenevät,
tapahtuneen tajuavat:
oksi on ottanut omansa,
maksattanut mahtimiehellä henkensä hinnan,
lupa on lujemmin lyödä,
karhu kaikkien kimpassa keihästää kuoliaaksi.

Raisuun riemuun riehahtavat,
kiehahtavat kiihkoon kerkeät kaverukset:
keihäänsä kohottavat,
riviksi, rintamaksi
vieri viereen vetäytyvät
syöksähtäen suurena sotajoukkona
oivalta ohdelta ottamaan
hengen hyvähintaisen,
miehen menolla maksetun,
kalliisti kuololla korvatun.
Verensä vähyydestä väsyneenä
toikkaroi tolpillansa
metsämaiden muheva mesikämmen,
murahtaa miehille maineensa merkiksi,
kylki keihään kyntämänä,
korinaksi kurkussaan kuristuu
uhkauksen uhmakas urahdus.