Einari Humala

Laatokan sissit

- Kyll mie hämmästyin, kun näin Rettikin vanhan veneen venenäyttelyssä pari vuotta sitten. Tuollha mie kuskasin jatkosodan aikana joukkoja ja upseereita Laatokalla, kertoo Einari Humala tavattuaan yli 50 vuoden tauon jälkeen “Rettikin veneen” eli Chris-Craft 26:n, Ranin.

Einari Humala, 80 vuotta, nauraa silmät sirrillään juuri niin kuin karjalainen vain voi.

- Tuo on kyllä pahempi kuin karjalainen, kun se on puoliksi savolainen, leikkimotkottaa vaimo Aila vieressä.

Einari on Laatokan poikia, syntyisin Laatokan länsirannikon Vernitsan Hovista, aivan Konevitsan luostarisaaren vierestä.

- Kalastajahan minusta tuli jo aivan pikkupoikana. Miulla oli kuule maailman kaunein vene, 8-metrinen kalastajapaatti, jota kuljetti 8 hevosvoiman yksipyttyinen Andros-moottori ja valtava potkuri, Einari kertoo.

- Perämoottorivehkeillä ei kovassa kelissä ollut Laatokalle asiaa. Joskus myrsky yltyi niin hurjaksi, että viranomaisten posti- ja muut veneet eivät kulkeneet, mutta meidän kalastajien oli verkot koettava. Harria ja kuhaa tul niin hitost.

Einari Humala on asunut viimeiset 47 vuotta Kouvolassa. Puhe soljuu kirjavana kuin karjalainen kangaskirjonta.

- Kun tähän hiekkaharjulle tultiin, mie sanoin heti, ett mie en täällä vanhene: ei vettä missään! Aina olen kuule vesien rannalla asunut, mutta sitten sitä tottui. Ja sainhan minä veneen Suomenlahdelle. Nykyään miulla on kaksi paattia tässä läheisessä vesistössä: toinen soutu- ja toinen nelimetrinen moottorivene.

- Isompaa venettä tekisi mieli. Sellainen kahdeksanmetrinen fiskari, jossa on diisselmoottori. Bensavehkeet minnuu hirvittää.

Vaimo Aila katsoo miestään huokaisten.

- Koskahan tuo aikuiseksi kasvaa, Aila Humala, 72, tuumii.

Maihinnousussa mukana

Ennen sotia Einari Humala ehti jo luopua kalastajanammatistaan ja hankkia itselleen ammattiautoilijan ajokortin.

- Aina kun muut kaverit lähtivät tansseihin, mie lähin kalastamaan. Kyllä se jurppi nuorta miestä.

Asepalvelukseen Einari astui vuoden -39 alussa, johon tulikin sitten pidennystä talvisodassa.

- Kotikulmillahan mie palvelin, rantapyssyssä. Laatokka vain harvoin jäätyy kokonaan, mutta sinä talvena meni metriseen jäähän ja toimme tykinpiiput jäitä pitkin pois, kun raja siirtyi.

Mutta kesällä -41 oli edessä uusi rähinä, ja silloin Einari pääsi jälleen vesille.

- Muodostettiin Sisävesilaivasto ja saimme merimieskoulutusta. Sortavalaa ei ollut vielä vallattu, mutta saimme veneet veteen Läskelässä.

Venekanta on pienen hinaajantyyppisiä aluksia ja mitä milloinkin, mutta Einari Humala pääsi kapiaisia kyydittämään. Ensin alla oli kuopiolaiselta apteekkarilta haltuunotettu Pyry.

- Se oli sellainen salonkivene, joka liikkui 19 solmua. Se oli nopeutensa ansiosta hyvä johtovene ja kyllä minä sillä kovissa paikoissa olinkin.

Tositoimiin Einari ja Pyry pääsivät heti, kun Laatokan saaria vallattiin.

- Minulla oli maihinnousua johtava kapteeni kyydissä ja ajoimme kohti Markatsimen saarta. Teimme valehyökkäyksen ja kävimme melko lähellä saarta kaartamassa, mutta ensimmäistäkään laukausta ei ammuttu.

- Sitten keskellä vaaleaa kesäyötä tehtiin kunnon hyökkäys, ja 150 metrin päässä saaresta ryssä avasi tulen. Vesi aivan kiehui ympärillämme luodeista, mutta miehet saatiin maihin. Pyry palasi turvallisemmille vesille.

Yksi luoti jäljellä

Taistelut jatkuivat ankarina, eikä saareen saatu vietyä täydennystä, ei miehiä eikä ammuksiakaan. Kun käytössä ei ollut kiikareita kummempia viestintävälineitä, Einarin ja Pyryn oli lähdettävä selvittämään, mikä oikein oli tilanne ja samalla viemään miehille täydennystä.

- Oli kuule aika hurjaa täydessä päivänvalossa lähestyä sitä saarta, kun ei tiennyt, missä olivat omat ja missä viholliset. Pyry oli lastattu täyteen kranaattia ja ammuksia, joten se oli oikea liukuva pommi.

- Ja pakko sitä vaan oli painaa kohti rantaa ja toivoa, että omat miehet ovat vastassa. Vesi taas aivan vaahtosi ympärillemme ammutuista luodeista, mutta pääsimme kuitenkin rantaan.

Lue koko artikkeli Venemaailman suuresta kataloginumerosta 1/98.