Kun 13 päivä maaliskuuta aamu sarasti Vera oli todella hiljainen. Se kieltäytyi syömästä ruokaansa, mikä ei ollut tamman tapaista. Se ei myöskään hirnunut iloisesti minut nähdessään. Hörisi vain väsyneesti. Veran silmät olivat omituisen sumeat, ja vaikka Vera oli jo 26-vuotias, niin en voinut aavistaa yhtään, että lähtö olisi edessä. Vera oli niin hyvässä kunnossa, ja eilen se vielä reippaana oli tarhannut Ziran kanssa. Pitkä aikaisen ystävän, jonka kanssa se oli seissyt ulkona monta kertaa aikaisemminkin. Nyt se ei edes halunnut tulla ulos karsinastaan. Seisoi vain hiljaa, ja katseli kun yritin sitä houkutella. Mietti kai, että vaikka oltiin kauan oltu yhdessä, niin silti tuo ei tajunnut. että nyt ei kaikki ollut hyvin. Minä katselin Veraa, kun se sitten taas vaimeasti hirnahti. Silloin minäkin jo tajusin, että kaikki ei todellakaan ollut hyvin. Kävelin Veran vierelle, ja silitin sen kaulaa, ja päätä, ja puhelin kaikkia lohduttavia asioita, ajatellen, että kyllä se siitä. Keskipäivään mennessä Vera ei vieläkään halunnut tulla ulos, ja soitin eläinlääkärin. Kun tulin takaisin talliin, tamma makasi pahnojen seassa kyljellään. Minä säikähdin tietenkin hirveästi. Kyyneleet tulivat silmiin, kun polvistuin sen vierelle ja se hirnui minulle. Sitten vain hörisi hiljaa. Minä pidin sen päätä sylissäni, ja yritin puhella Veralle, mutta yhden raskaan henkäyksen jälkeen sen silmät painuivat kiinni. Minä istuin siinä Veran vierellä eläinlääkärin tuloon asti. Olihan Vera toki jo vanha, mutta aika oli kulunut liian pian. Vaikka lähtö olikin kaunis ja hiljainen, silti ikävä painaa aina hirveästi. Vaikka kuinka paljon toista niin rakastaakin, täytyy kuolemankin kanssa elää. Lohduttautua voi sillä, että tämä on vain pitkä reissu toiselle, ja odotus toiselle.

Sinä päivänä minä astutin Ziran Veran ainoalla varsalla, Sunlight's Freedom Fighterillä, ja odotan isoäidin näköistä varsaa. Toivotan sinulle kaikkea hyvää Vera. Nuku hyvin tammani. Sinä jos kuka olet sen ansainnut.